Hymy pelastaa

Heh, mistä itse tiedän että olen tämän palstan kanssa tosissani? Siitä, että jaksoin jopa erikseen tehdä itselleni bannerin ja muuttelin muutenkin vähän leveys- ja kirjaisinasetuksia. Niistä tietää, että olen tosissani;)

Tiedän, että pitäisi taustoja esitellä paremmin, mutta kun teen tämän kuitenkin pääsääntöisesti itseäni varten, niin en niitä niin tarkasti aio nyt kertoa. Raotusta kuitenkin, niin mukaan haluavat saavat vähän osviittaa.

Täällä on neito joka haluaa miehensä kanssa perheenlisäystä ja suunnittelee hyvin hyvin pieniä häitä. Siis todella pieniä! Arkea varjostaa suru, kuolemasta johtuva suru, jossa tärkein on jouduttu haudan lepoon saattamaan. Tätä varjoa, en edes halua pois, mutta haluan kääntää sen kauniiksi muistoksi. Onneksi siihen suuntaan ollaan jo pienin askelin menossa.

Elämä on pysähtynyt todella rankalla tavalla ja kääntänyt koko pääkopan ylösalaisin. Nyt kirjaimellisesti olen opettelemassa elämää uudestaan. Ja kaiken sen surun mukana olen sentään siitä iloinen mihin suuntaan tämä on selkeästä minua viemässä. Opettelen tuntemaan itseni uudelleen. Ja vaikka kaikki on käynyt rankimman kautta, ei tässä voi muutakuin mennä sen mukana ja repiä se jokin hyvä irti mitä voi vain saada. 

Olen oppinut sen miten naiivi olen ollut elämää kohtaan. Olen oppinut sen miten hentoinen se lanka voi olla mitä me kaikki kuljemme. Pelkään sen katkeamista ja työstän sitä pelkoa paljon, mutta olen myös tässä pienessä ajassa oppinut arvostamaan kaikkea mitä minulla on. Kaikkia ihmisiä ympärilläni. Olen myös oppinut nyt jo jättämään sellaiset ihmiset omaan arvoonsa, jotka vain vievät minusta mehut irti. Olen oppinut tuomaan siihen ajatuksen, ettei kaikkien kanssa tarvitse tulla toimeen. Välttämättä kyseisessä ihmisessä ei ole mitään ”vikaa” ja hän on oikeasti ihan hyvä tyyppi, mutta meidän kemiat ei vain sittenkään toimi keskenään, eikä tarvitsekaan. 

Itsensä tuntemisen opettelu ei ole koskaan huonosta. Se on valitettavaa, että hyvin usein pitää juuri tapahtua jotain oman elämän pysäyttävää ennen kuin alkaa kuuntelemaan itseään. Ne pienet äänet päässä (omantunnon tms) ovat kyllä mölisseet jo pitkään, mutta ”koskemattomana” ja naiivina kuvittelin, ettei minulle koskaan käy mitään kamalaa. Aina vain muille. 

En ole edes osannut pahoitella kunnolla jos joku ystävistäni menetti jonkun läheisen. En yksinkertaisesti ole tiennyt miltä se tuntuu. Se työskentely ja itsetutkiskelu mitä nyt käyn ei tule olemaan turhaa, vaan todella opettavaista. Olen siitä oikeasti kiitollinen, vaikka olisin toivonut, että tämä työ tulisi jonkun muunlaisen kohtalon seurauksena. Kuolema on niin lopullinen, että se kyllä pysäyttää.

Olen siis oppinut nyt jo itsestäni sen millaisten ihmisten kanssa rakastan olla, ketkä ovat sellaisia kenen kanssa voi olla tuttavia ja ketkä ovat sellaisia, että eläkööt vain omaa elämäänsä. Olen oppinut sen, että minä en ole kaikille sellainen jonka kanssa he haluavat olla, se on kyllä kirpaissut, mutta olen sen oppinut. Ja opettelen elämään näiden kaikkien tuntemuksien kanssa.

Olen opetellut antamaan itseni olla heikko. Myöntämään, että nyt on suruaika. Ja kuinka hassua se onkaan niin nyt kun aikaa on kuitenkin jo hieman mennyt, olen alkanut nauramaan. Ja se jos mikä on ollut vaikea uudestaan oppia. Nauramisen salliminen. Mutta nauraminen on ihanaa, se tuo voimaa ja se muuttaa surunkin erilaiseksi. Se auttaa kestämään ne ikävät hetket, joten annan sen tulla. Ja kun annan naurun tulla, huomaan olevani helpommin lähestyttävä, minulle on helpompi ihmisten tulla sanomaan kuinka he ovat pahoillaan. Minun on helpompi ottaa suruvalittelu vastaan kun jaksan myös hymyillä ja nauraa jos jokin on hauskaa. 

On ennen kaikkea itselläni parempi olla ja teen samalla muille itseni helpommin lähestyttäväksi. Päivän mottoni on siis HYMYILE.

 

*Hymyilen ja nauran niin jaksan taas kun se suru ottaa vallan*