Ikuisesti aina vähän erilainen, ikuisesti aina vähän yksin..

Yksinäisyys. Vaikka ympärilläni olisi ihmisiä olen silti yksinäinen. 

Reilu vuosi sitten minun persoonaani astui mukaan sellainen suru, mitä suurin osa ihmisistä ei edes kykene ajattelemaan. Se kulkee minussa niin hyvässä kuin pahassa.

Suru joka on niin rakas, että ilmankaan ei osaisi enää olla. Haluan kantaa tämän, kerta tämä on minulle annettu. Mutta suru joka jaottelee minut muista, tekee minusta erilaisen, tuntuu tällä hetkellä satuttavalta. Tekee minut yksinäiseksi.

Olen yrittänyt ystävilleni kertoa, että pelottaa tämä raskaus, olen laittanut viestiä, että tarvitsen sosiaalisia suhteita, olen sanonut suoraan että kotona kaatuu seinät päälle. Nähdäänkö? Kaikilla on kiire. Kukaan heistä ei kohtaa minua. Laitetaan viestiä, kyllä se siitä. Kyllä kaikki on hyvin ja sitten uppoudutaan takaisin omaan elämään. Ja enhän minä siitä voi syyttää. Jokaisella heistä on perhe, jokaisella heistä on menossa ”ruuhkavuodet”. Totta hemmetissä minäkin haluaisin mielummin viettää iltapäiväni lapseni kanssa jos työt ovat jo viikosta lohkaisseet liian suuren palan.

Tämä yksinäisyys hajottaa minua. Sillä en pääse kunnolla sanomaan kuinka peloissani olen. Nämä viikot ovat juuri niitä viikkoja mitkä viime raskaudessa oli viimeisiä viikkoja esikoiseni kanssa. Viimeisiä potkuja mitkä tunsin, viimeisiä sydämen lyöntejä mitkä kuulin. Pelottaa. Pelottaa ettei me tässäkään raskaudessa päästä pidemmälle. Pelottaa, että muutaman viikon päästä olisi taas hautajaiset. Satuttaa, etten pääse sanomaan tätä. Ystäväni eivät pääse oikeasti tuntemaan nykyistä minääni. Se on heille liian rankka ja raskas. He kannustavat ja iloitsevat tästä raskaudesta, ovat kyllä huolissaan, niin kauan kuin yritän kevyesti kertoa siitä. Jos sanat menevät liian raskaiksi vierustaan otetaan etäisyyttä ja tullaan takaisin kunneas taas sanani ovat kevyemmät.

Psykologi. Se arkea helpottava täti, joka keventää harteitani huomattavasti, ei kuitenkaan ole ystäväni. Ei elä arjessa kanssani. Ei juurikaan saa minua nauramaan. En muista edes milloin olisin ystävieni kanssa nauranut niin, että tuntuu että pissat tulee housuun. Kaipaan sitä, vaikka kaipaan tämän hetkisen olonkin kertomista.

En tiedä mitä tehdä? Olen yrittänyt. Ja olen yksin. 

Minulla on mies ja psykolgi. He tietävät todelliset pelot ja tunteet, mutta eivät hekään pysty muuttumaan niihin tyttöystäviin joiden kanssa aikoinaan purtiin sydänsurut ja ilot. Vaikka hekin kaikkensa yrittävät, olen silti tällä hetkellä hyvin yksinäinen.