Eheyttävät ystävät <3

Viime postauksen vaikeasta olosta huolimatta, olen eheytynyt. Olen päässyt eteenpäin. 

Näen nykyään paljon enemmän rakkautta. Olen rauhallisempi, mutta myös tulisempi suuttuessani. Silti se suuttumus ei lähde käsistä. Vaan olen tietoisempi itsestäni. Minulle on tullut jollain tavalla itsevarmuutta omista tuntemuksistani. Olen ymmärtänyt, että kaikkia tökeröitä, ajattelemattomia kommentteja ei tarvitse sietää vaan sen takia, että kommentoija ei ehkä osaa olla. So what, se on hänen oma ongelmansa. Ja jos kukaan ei koskaan näytä että toisen kommentit on liian töksähtäviä ja loukkaavia, ei hänkään koskaan opi. Mutta olen myös oppinut sen, että jotkut ei siltikään koskaan opi vaikka suoraan päin näköä sanoisi.

Olen oppinut rauhoittumaan ja arvostamaan sellaisia ihmisiä paremmin, ketkä on minun elämässäni sellaisia jotka oikeasti sitä arvostusta ansatsevat. Olen opetellut näyttämään sen. Kuinka oudolta se tuntuukaan heittäytyä toisten eteen kertomaan kuinka arvokkaita he ovat minun elämässäni. Kun ennen sitä ei ole koskaan oikein kunnolla sanonut. Typerästi vain olettanut että he sen tietävät.

Tietysti olen vaikka leiponut ystävilleni tms. huomioinut, mutta en ole sanoilla sanonut. Hävettää myöntää, ettei ole hajuakaan olenko oikein milloinkaan sitä edes kertaakaan päästänyt suustani, vaikka ajatuksissa ja toki teoissa se on ollut.

Minulla on hirveän rikas ystäväpiiri. Minulla on monta oikeaa sydänystävää. Minulla on myös paljon tuttuja ja kavereita yms. hyvän päivän tuttuja. Ne eivät kuitenkaan täysin minun ajatusmaailmaani pääse, vaikka olenkin aika avoin. Tietyillä alueilla minun ajatusmaailmaani ei pääse kuin nuo lähimmät.

Vaikka olenkin aika tiukka mielipiteissäni, pidän ne usein omassa mielessäni. Ei minulla ole tarve päälle päsmäröidä omilla ajatuksillani. Se toki on alkanut koitumaan vähän omaan nilkkaankin. Juurikin noiden loukkaavien kommenttien takia ja minä olen vain niellyt asian puolustamatta tavallaan itseäni.  Mutta juuri näissä asioissa olen iloinen, että olen löytänyt niitä palasia siitä itsevarmuudesta ja voin rehellisesti todeta, ettei kaikkea tarvitse sietää ja asian saa kertoa jos jokin loukkaa. 

Kynnysmatto kai voisi olla oikea sana. Eli minun ylitseni on  kävelty monta kertaa, juuri siitä syystä, että minä olen ollut hiljaa ja välttänyt konflikteja viimeiseen asti. Ja nytkin, kun olen sanonut jos jokin on minua loukannut, minä mietin loukkasinkohan takaisin tätä tyyppiä. Siitä olosta tuskin pääsen pois, koska en vaan oikeasti halua loukata ketään sanoillani, paitsi täysiä kusipäitä. Niiden silmille voisin räjähtää. 

Mutta olen huomannut, että vaikka konflikteja tulisi, ne oikeat ystävät on pyytäneet minulta anteeksi ja asiat on sovittu. Ja ne muut on jääneet pois. Ja vaikka se on aika rankkaa ja haikeaa, on se samalla silmiä avaavaa. Ja juuri tästä syystä minulla on taas rakkauden tunteet lisääntynyt näitä oikeita ystäviä kohtaan. 

Arvostan suuresti, että he ovat vierelläni tämän surun kanssa. Ja ne muut, kaikkea hyvää elämään. Minä pärjään kyllä ;)