Eloa tuon pojan kanssa

Hahuuu, Guuu, Aguuu, iiiiih, heheee, prrrrrrrrrgrrguuuu. 

Nämä äänet kuulee yleensä joka aamu tuolta päälle 60senttiseltä täydellisyydeltä. Ei kiukuta enää yön kummalliset, ylimääräiset herätykset yhtään. Miten voisikaan kun nuo katseeseen porautuvat riemua ja valoa täynnä olevat silmät tapittaa minua herkeämättä? Ja kun sen aamun ensimmäisen suukon muiskauttaa, niin paras vastaus sille on korviin vetäytyvät suupielet. Rakas! Vaan niin älyttömän rakas! 

Kuvaillaampa hieman poikaa sillä, että tuo ruskea tukka mikä ei näytä ainakaan vielä lähtemisen merkkejä on aavistuksen alkanut punertamaan ja pyöreiden poskien kaverina on tikanpoikasta muistuttava, kuitenkin hieman pyöreä nenä ja mantelinmalliset silmät, joita on jo syntymästä saakka kehystänyt ihan oikeat kulmakarvat. Punainen suppusuu kruunaa tuon pikku pärstän. Ihan silläkin, että isosiskolla oli ihan samanlainen suu ja on haikean ihanaa katsella pikkuveljen yhdennäköisyyttä.

Mittaa tuo tyyppi on kerännyt itselleen varmaan jo 62cm ja painoakin uskon olevan jo 6,3kg. Hurjaa tahtia alkoi kasvamaan alun painontipahduksesta huolimatta. Paino ja pituus menevät hyvässä suhteessa toisiinsa vaikka tuolla tuollaiset rakkausmakkarat reisiin on tullutkin 😉

No mutta miten se elämä sitten menee hänen kanssaan? Hyvin. 

Me ollaan tähän mennessä päästy suht. helpolla, mikä on ihan jees, ottaen huomioon kuinka vaikeaa tähän pisteeseen on ollut päästä. Mutta jos sieltä olisi se vaikeinkin tapaus tullut, rakkautta sekin olisi ollut. 

Hetki sitten mietin kuinkahan kauan nämä yöt ovat tälläisiä, että parhain pätkä unta on kolme tuntia ja sekin saapui ehkä kerran viikkoon? Väsymys kyllä alkoi painaa, vaikka en sitäkään niin kamalan raskaana osannut silleen pitää. Ehkä olen oikeasti työstänyt itseäni ottamaan vastaan kaiken mitä tulee ja asennoitumaan siihen etten valita kun se vauva on täällä. No ei täällä nyt mitään pyhimyksiä olla kuitenkaan. 

Kyllä olen valittanut ja itkenyt väsymystä, jopa suuttunutkin. Ehkä psykologikäynneistä on kuitenkin ollut sekin hemmetin hyvä hyöty, että siellä olen kuullut kuinka normaalia on esim suuttua vauvalle ja se on ihan ok. Tunteet pitää sallia. Aivan kuten suruprosessissa. Kun hyväksyn, että tämä on vaan tämän hetkinen tunne, niin samalla se jo meneekin ohi. Tai ei ainakaan jää päälle jylläämään. Ja samassa tuon pojan joku pieni ilme muuttaa kaiken suunnattomaksi iloksi ja onneksi. Tunteiden vuoristorataa se tämäkin siis on. Onneksi eritavalla. 

Mutta palaten tähän miten arjesta on tullut vieläkin helpompaa on se, että yhtäkkiä tuo poika pidensi unipätkiään. Ensin niin, että muutaman yön hän nukkui kolmen tunnin sykleissä. Sitten siirryttiin nukkumaan niin, että ensimmäinen pätkä oli aina neljä tuntia ja loput kolme. Ja jo muutamassa viikossa on tapahtunut niin suuri muutos, että nyt ollaan viime viikolla muutamat yöt, ja nyt jo koko viikonloppu nukuttu ensin viiden-kuuden tunnin pätkä ja seuraava kolmen-neljän tunnin pätkissä. Toivottavasti tämä muutos on pysyvä, satunnaisia öitä lukuunottamatta. On äidillä ja isälläkin jo ihan ihmismäisempi olo taas. Pojan yö alkaa yleensä kahdeksalta, välillä heittäen tunnin myöhempään tai puolisen tuntia aikaisempaan. Tämä on ollut aika vakio jo pitkään. Aamu alkaa aikaisin, mutta se ei haittaa yhtään varsinkaan jos nämä yöt saadaan pysymään tälläisinä.

Nauravainen poika on kyllä hieman kärsinyt mahavaivoista, mutta nyt ruokavälin pidentyessä ne ovat helpottaneet. Ja, nyt joku lynkkaa mut, mutta kun aloin silloin tällöin antamaan huikan keitettyä, jäähdytettyä vettä, on olo helpottanut huimasti kun kakka saadaan kulkemaan helpommin. Ja kun kakka kulkee, ilmavaivat vähenee. Summa summarum tyytyväisempi ja nauravaisempi ukko :) Ja kun meillähän on siis rintamaito loppunut jo kokonaan niin en voi hakea omasta ruokavaliosta helpotusta ja trust me kyllä on korvikkeet kahlattu läpi ja sopivin löydetty. Meillä se on Valion Tuuti.

Kaiken kaikkiaan, vaikka täällä keskusteluista on tullut yhtä vokaalien ääntelyä ja lattialla oleilua, niin elämästä on tullut paljon sisällöllisempää. Me oltiin vanhempia ilman lasta jo niin pitkään, että nyt tämä tuntuu juuri siltä kuin pitää.

Vaikeaa kertoa yhteen postaukseen kaikkea mitä tämä meidän elämä tällä hetkellä on kaikkien vaipanvaihtojen ohella, niin taidanpa kirjoittaa ihan oikean Päivä meidän kanssa-postauksen joku päivä. 

 

Ollaan niin onnellisia tuosta tyypistä, että ollaan ihan vakavissamme puhuttu, että alettaisko ihan reippaasti murtamaan hiljaisuutta lapsettomuudesta, lapsettomuushoidoista ja kohtukuolemasta. Silleen realistisesti eikä vuodateta tunteita toisten harteille ;)

Jää on jo murrettu yhden pariskunnan kanssa.

 

Edit. Tarkoitan suuttumuksen tunteita vauvaakin kohtaan. En oikeasti sellaista suuttumista mitä esim miehen kanssa pystyy meuhkaamaan ;)