Hetkestä kiinni
Eilisen hirmupäivän tasapainottaa kiireetön aamu. Ihana sateesta enteilevä ilma tuo mieleen syksyn ja tekisi mieli sytyttää kynttilöitä, mutta kaapista ei löydy yhtäkään. Eilen vaihdettiin sänkyyn lakanat, jotka jostain syytä tulee käyttöön aina vasta syksyn ja talven tullen. En edes tiedä miksi ne ovat valikoituneet niin, mutta tähän mennessä ne ovat olleet ns talvikauden lakanat. Ihan tavallisen valkopunaiset sydänlakanat.
En tiedä johtuiko se sydänlakanoista vai mistä, mutta nukuin jotenkin todella levollisesti. Heräilin toki MONESTI tilkan nestettä kestävän rakkoni takia vessaan, mutta aina simahdin uudestaan oikein halinallemaiseen uneen. Ja aamulla kun heräsin, oli eilinen kiukkuitkuärsytys laantunut rauhallisuuteen.
Siinä vielä kiireettömyyden ja hyvän aamun maximoimiseksi laitoin Netflixin päälle ja katselin teekupin ja hapankorppujen kanssa muutaman tunnin sarjoja. Kun Netflix kysyi, haluatko vielä jatkaa katseluja nousin sängyltä keitin kahvikupin ja tulin tähän koneelle. Edelleen venyneessä yökkärissä ja tukka takussa. Maailman paras fiilis nyt!
Jotenkin olen ollut niin kova pelkäämään, että se on ihan häirinnyt minun arkeani. Välillä toki on helpompia päiviä, mutta enimmäkseen ne on suurella huolella varusteltuja. Ja on se tänäänkin, enkä yhtään tiedä mihin päivä vielä kääntyy, mutta nyt on hyvä olla. Olo on suht, luottavainen. Uusi raskausviikko lähti käyntiin ja Nt-ultra olisi pienen matkan päässä enään. Kun mietin taaksepäin näitä viikkoja, voin vain todeta, että ne ovat sittenkin menneet todella hitaasti. Aivan kuin olisin ollut jo ikuisuuden raskaana. Ja toivottavasti matkaa olisi vielä se n puoli vuotta jäljellä. Jos kaksi kuukautta oli tälläistä kituuttelua, niin kuinka hitaasti minun loppu aikani menee? Varsinkaan kun en osaa ajatella enään yhdestäkään viikosta että olisin ns turvallisilla vesillä.
Ei auta kuin taistella ja muistaa kerätä voimia aina kun on helmpompi päivä. Ja tänään on. Juuri tälläiset päivät ovat niitä voimien keruu päiviä. Minä en valittaisi vaikka tästä sataisi syksyyn saakka ja seuraava auringonpaiste olisi kirpeällä syyssäällä. Voin luvata että minä nauttisin. Sillä jos näin jään jo kodin orjaksi koko loppuajaksi, minulle ei ole pihailmalla mitään väliä. Ja vaikka liikkumaan ja ehkäpä töihinkin vielä pääsisin, niin voisin heittää pirteät kumpparini jalkaan ja tallustella iloisena niillä.
Raskaus ei ole sairaus, mutta näköjään pirun elämää rajoittava tekijä se voi olla. Otankin tämän nyt sitten minun lepo ja voimien keruu aikana, jolloin saan itsekkäästi ajatella oman kehoni hyvinvointia. Sillä silloin voi myös vauva paremmin. Kuitenkin toivon, että viikkojan karttuessa, saisin vielä alkaa tekemään pieniä kävelylenkkejä, jottei kroppani ole täysin voimaton mahdollisen vauvan saapuessa kotiin <3
Minä toivon, että nyt pikkukakkosella on se rakkain suojelusenkeli matkassa mukana, joka myös alitajuisesti himmaa minua jos meinaa arki käydä rankaksi. Oikeasti 9kk elämästä on lyhyt aika. Sillä mittakaavalla, että toivon saavani olla täällä tulevien lapsieni ja mieheni kanssa vanhuuteen saakka.
Ja hei olo on hyvä! Rinnat on kipeät ja vatsa iltaisin turvoksissa kuin jalkapallo, mutta vuoto on lieventynyt siedettäväksi, hyvä jos väliin tulee ollenkaan ;) Hurraa!