Jos olisimme riskit tienneet, olisimmeko tässä?

Kyllä me taidetaan olla niin nyt niin onnellisia, että täysiaikaisuuteen saakka päästään! Ja edelleen viihdytään masussa. 

Olen todella onnellinen! Vaikkakin jo kärsimätön olen ollut pitkän aikaa, mutta nyt saa ihan oikeasti lopettaa sen varomisen supistuksien kanssa. Nyt ne saavat todella tulla jos on tullakseen. Saan siivoilla, eikä jokaista polttoa tarvitse enää säikähtää ja heti himmata tahtia. Nyt poltot tulkoon ja kypsyttäköön lisää paikkoja niin, että vauva tulee kun on valmis tullakseen. Toki käynnistys on takarajana 😉 Ihan tuntuu uskomattomalta.

Silloin rakenneultran aikoihin minä säikähdin niin kovasti, että kesti hetki toipua lääkärin sanoista, kun hän vasta silloin iski faktoja pöytään, että istukan irtoamisen riskit ovat minulla vielä suuremmat, kuin ”tavallisella” ihmisellä, jolla se on aiemmin irronnut tai irtoillut. Kuulemma rv24 voidaan aloittaa kortisonihoitoja keuhkoille jos siltä näyttää. Ja kun hän oli kahteen eri kertaan vielä niin varma, että me emme tänne saakka pääse. Vaan, että otetaan nyt ensimmäiseksi etapiksi se rv24, sitten rv28 ja sitten rv30. Raskausviikkoa 34 hän piti jo saavutuksena. Mutta HAH! Tässä sitä ollaan vielä. Kahden viikon välein minua on tarkistettu ja joka kerta on sanottu, että me ei sitten voida mitään jos se istukka repeilee irti. Joka kerta olen ultran jälkeen ollut samaan aikaan huojentunut, että kaikki on ollut hyvin, mutta samaan aikaan ”liian” varoiteltu vaaroista. Ja joka kerta minun on pitänyt uudelleen opetella asennoitumaan odotukseen, eikä siihen kiukkuun, että minä olen nyt ajamassa toistakin lasta kohtalokkaaseen odotukseen, vain siksi ettei näitä faktoja näin realistisesti kerrottu aiemmin.

Nykyään olen jo sanonut, että tiedän kyllä riskit ja onneksi matkalle on osunut lempeämpiäkin lääkäreitä, jotka ovat korostaneet parempia todennäköisyyksiä. Ja toisaalta jos ne riskit olisi sanottu aikaisemmin, ennen hoitoja, olisimmeko ryhtyneet tähän enää? Pelottaisiko liikaa? Sillä tämä raskaus toden teolla on pelottanut! Olisiko kuitenkin näin hyvä mahdollisuus jäänyt käyttämättä ja me olisimme jääneet vain enkelin vanhemmiksi ja tämä elämän tahtoa näyttävä potkuttelija olisi jäänyt haavekuviin?

Nyt kun miettii, niin onneksi ne luvut kerrottiin vasta rakenneultrassa, vaikka silloin suututti niin hirveästi ja olin varma, että raskaus loppuu tyyliin muutaman viikon päästä kyseisestä käynnistä. Ja edelleen se sama riski toki on, mutta perjantaina pääsemme taas tarkistusreissulle ja viikot ovat jo niin huikeat, että nyt puhutaan jo valmiista vauvasta. Jos istukan tilanne näyttää heikentyneen, voidaan käynnistyspuheet aloittaa jo aiemmin. 

Eli vaikka vähän on sellainen olo ettei saa vielä nuolaista ennen kuin tipahtaa, niin silti nyt jo voidaan oikeasti turvallisemmin päätökset tehdä.

Ja meillä on ihan oikeasti mahdollisuus olla lasta kasvattavia vanhempia. Eli summa summarum, rakenneultran jälkeisistä peloista huolimatta, kyllä tämä on kannattanut! Jos jotain sattuu vielä, niin sitten nämä taistelut on tässä ja me jäämme muistelemaan kahta haikeaa odotusmatkaa pienokaistemme kanssa. Taistelemme sitten kahdestaan tätä arkea, mutta nyt on sentään mahdollisuus toisenlaiseenkin elämään. Tulevaisuuteen ja sen jatkumiseen.

Tällä hetkellä luotto on hieman haparoiden kasvanut. Se tuntuu hyvältä. Ja minusta tuntuu, että olen ainakin hoitavissa käsissä kävisi miten kävisi. Meistä pidetään kyllä huolta <3

Kauniin lumista keskiviikkoa teille muillekin!