Katse ovulaatioihin

En tiedä edes uskallanko sanoa tätä, mutta eilen kun mietin asiaa, tulin siihen tulokseen, että vauvakuumeilu ei ole väistynyt tapahtumien myötä kyllä minnekkään. Kyllä se hetkeksi laantui, mutta nyt se on ihan selvästi alkanut nostamaan taas päätään.

Hui hui, ja ukkoni kanssa keskusteltiin ja keskusteltiin ja pähkäiltiin ja pohdittiin ja tultiin siihen tulokseen, että heti kun se vaan on taas mahdollista niin alamme kyllä yrittämään uudelleen. 

Jännittynyt, pelokas, innokas, onnellinen, kaihomielinen, niillä sanoilla minun tunnetilojani voi nyt kuvata.

Tässä kohta napataan siis lapsettomuus- ja hormoniklinikan ovenkahvasta kiinni ja sanotaan, terve täällä taas! Kohta lähtee pyörät taas pyörimään, ihan liian hurjaa!

No mutta järkeilimmekin vähän. Jos odotamme pidemmälle, että surutyö on oikeasti saatu siihen tasapainoiseen vaiheeseen, siihen saattaa mennä vuosia. Ja jos odotamme vuosia, on pelko kynnys voinut nousta korkeammalle ja sitten se on vielä pelottavampaa. Ja jos odotamme vuosia ja se ottaisikin taas pidemmän ajan onnistuakseen, niin mahdollisuudet saattavat vielä entisestään heikentyä olemattomiin. Ja vaikka heti alammekin yrittämään, niin saattaa siihen silti mennä vuosia. Siihen saattaa mennä toinenkin kolme vuotta. Nyt kai tämä jo lasketaan, että olemme olleet 3vuotta ja 7kuukautta lapsettomia.

Mutta kyllä tuo keskustelu sai hymyn nousemaan korville. Yrittämisen merkitys on tavallaan vähän muuttunut. Nyt yritetään pikkusiskoa tai pikkuveljeä <3

Ja kun tuossa tohtorin vastaanotolla olen muutenkin nyt ravannut tarkastuksissa, niin kyllä se kroppa toimii jo nyt. On täsmällinen kierto, follikelit ja ovikset ja kaikkee. 

Voi mahoton! 

Yrittäkää tämän innostuksen keskeltä saada jotenkin tuo teksti luettua. Aamukahvitkin hyppii vääriin kurkkuihin kun yritän saada tätä samalla ulos ;)