Keveät askeleet

Vaikka kysymyksiä on monia ja osa tuntuu voimistuneen, niin silti askeleeni on hieman kepeämpi. Se ei enää ole niin raskas. Se on ollut oikeastaan kevyempi siitä saakka kun enkelimme syntyi. Tietysti eritavalla, mutta jos nyt erittelen nämä kaksi suruntaivalta täydellisesti erikseen niin, enkelini syntymä kevensi lapsettomuuteni taakkaa. Se toi kevyemmät askeleet sillä taipaleella, sillä onhan minulla nyt se lapsi. Se yksi esikoinen jonka vain me olemme nähneet. Ja ne kätilöt ja hoitajat jotka elivät hyvin intensiivisesti mukana maailman raskaimman viikonlopun yli. Meidän vauvamme on kourallisten silmin todellinen. Se, että ystäväni joskus mainitsevat vauvamme tuo sitä todellisuutta myös lisää. Mutta ristiriita on minulla ja myös heillä. He näkevät meidät lapsettomina ja me pidämme itseämme lapsettomina tavallaan vaikka meillä se lapsi onkin. Se on uusi ja erilainen pala purtavaksi tässä työssä, mutta varsinaista lapsettomuuden tuskaa mitä oli ennen enkelimme tärppiä minulla ei enää ole. Tai sekin on haikeampaa ei niin raakaa ja raadollista.

Mutta sitten tämä lapsen menetyksen suru on täysin ei asia. Siinäkin askeleet ovat kevyemmät. Silti välillä ihan äkkiarvaamatta saattaa tuntua siltä kuin ensin olisi kesäsandaalit jalassa ja voisin oikein hyppiä ja sitten se varvas iskeytyykin seinään nasta välissä ja kipu on raastava ja viiltävä eikä sitä pysty helpottamaan. Ainoa vaihtoehto on purra hammasta ja odottaa että se kipu menee ohi ja helpottaa. Ja siitäkin jää kuitenkin se parin päivän tykytyskipu, että hieman arastellen pitää taas astella.

Tuo kuvastaa oloani todella hyvin. Silmänräpäyksessä hyvä olo saattaa muuttua läpi kropan huutavaan suruun. Mutta mitä hyvää tässä kaikessa on? On se, että enää minä en niin pelkää sitä surun aaltoa mikä pyyhkäisee vaan jopa kaipaan välillä sitä, että saa sen tuskan itkeä kunnolla pihalle. Sen jälkeen paistaa taas aurinko ja on kevyt olla. Ennen pelkäsin tunteita ja taistelin kaikkea vastaan, nyt kun aikaa on kulunut jo reilummin alan selvästi antamaan itselleni tilaa olla se mikä olen. 

Ja perkele soikoon se tuntuu hyvältä. Se että on oppinut tuntemaan itseään. Tietää rajojaan ja osaa tehdä kaikkensa auttaakseen itseään, omaa sydäntään. 

Joku voisi sanoa tätä, että on kokenut jonkun valaistuksen ja niin se ehkä on. Minä olen valaistunut tuntemaan itseäni. 

Kaikkien kysymysten mielessä liikkuessa, lapsettomuuden ja surun  vieressä on helpompaa ja kevyempää ja ne alkavat selvästi pitämään enemmän kädestä kiinni, jotta sulassa sovussa olisi mukavampaa. 

Se jos mikä helpottaa kokonaisvaltaisesti.

Toivoa on selvitä, olkoon se selviäminen mitä tahansa.