KopKop..missä itsevarmuus?
Se perhanan itsevarmuus olis aika tärkeä juttu!
Yritän kertoa sitä itselleni päivä toisensa jälkeen, että sinä tunnet lapsesi, sinä tiedät mikä täällä kotona toimii. Ei minun tarvitse kertoa epäröiden, selitellen löytämiäni ratkaisuja arkeen. Esimerkiksi juuri kerroin häpeillen asiaa, että välillä olen nukuttanut pojan vaunuissa sisälle. Miksi minun pitää sitä hävetä?
Välillä nyt vaan on juuri vaikka ruoka tuloillaan ja pojalle tulee ääretön väsy. Mikä saattaa mennä niin yli, ettei se sänkyyn nukahtaminen enää onnistu ilman monen tunnin taistelua (been there done that, monesti). Joskus pojallekin on paljon helpompaa ja mukavampaa nukahtaa lähes samantien. Eli silloin heitän pojan vaippasilleen ja sujautan äippäpakkauksen makuupussiin, koska poika rakastaa siellä oloa yli kaiken! Ja sitten rattaisiin. Samalla kun ruoka porisee ja minä hämmennän, pystyn heiluttelemaan ja työntelemään vaunuja vierellä ja lapsi nukahtaa mukisematta. Eli en lähde aina silloin kävelylle tai vie rattaita edes ulos, vaikka meillä siihen on mahdollisuus. Ja jotta kukaan ei kisko kahvejaan kurkkuun, myös lapsi on turvallisesti suojattuna, ettei porisevat sapuskat kupli päälle 😉
Siinä voittaa kaikki. Lapsi nukkuu ja minä saan ruokaa ja tehtyä kotitöitä. Jos olisin vienyt ulos, olisin joutunut siellä keinuttamaan n 15min. Kun tehokkaana tuossa samassa ajassa valmistin sitä ruokaa. Sen jälkeen minulla on vielä se kokonainen tunti käytettävänä omaan syömiseen ja vaikka tähän nettisurffailuun, tiskeihin, pyykkeihin, mitä nyt olen keksinytkään pääni menoksi täällä. Toisessa tapauksessa, minä vasta aloittaisin ruokaa ja kun olen saanut syötyä luultavasti poika jo heräisi ja oma-aika (lue: useimmiten se tiski- ja pyykkiaika ym) olisi jäänyt vain haaveisiin.
Ja kun poika on hereillä, minä tykkään paljon köllöttää hänen kanssa leikkimatolla. Hölpötän ja pölpötän. Hauskuutan ja rentoutan. Me siis leikitään paljon! Ja minäkin nautin siitä. Koti pysyy suhteellisen siistinä silti koko ajan, koska me ollaan täällä nyt oikeasti opeteltu päivittäiset askareet ja laitetaan tavarat paikoilleen heti (siis me vanhemmat omat tavaramme). Me olemme myös pystyneet pitämään kiinni siitä, että ainakin joka perjantai imuroidaan ja pyyhitään pölyt. Joskus se tehdään jo torstaina tai vasta lauantaina, mutta silti pääsääntöisesti niin, että aina viikonloppua vasten olisi siistiä. Sitten voi huoletta kestittää vieraita ja itsekin viihdytään paremmin kun silmissä ei ole sekamelskaa. Ainoa ”melska” meillä on olohuoneen lattialla missä pikkumies viettää aikaansa. Siihen on tuotu pojan lelut ja härpäkkeet, että toisella olisi kivaa ja mielenkiintoista siinä olla.
Joten siis…juttu lähti vähän karkuteille.. En ymmärrä miksi selittelen muille ratkaisujani. Koska uskon vakaasti, että pienimies rakastaa sitä, että hänen hereillä ollessa hänen kanssaan ollaan mahdollisimman paljon. Koska toki tavallisessa elämässä niitä tiskejä ja muita joutuu laittamaan myös silloin kun hän on hereillä. Silti, minä yritän ajoittaa paljon asioita päikkäriajoille. Myös tämän minun ihan oman ajan. Olkoon se tätä kirjoittamista tai nukkumista tai vaan telkkarin tuijottamista.
Tätä itsevarmuuden puutosta ei paranna ainakaan tämä jatkuva äitiyden arvostelu, mikä alkoi jo raskausaikana. Jopa arvostelu ennen raskautta. Ensin arvostellaan, miten joku on tullut raskaaksi, tai miksi jotkut eivät hankkiudu raskaaksi. Sitten ainakin minun kohdallani, arvosteltiin minun painon nousua tai nousemattomuutta ja vauvan kokoa. Sitten vauvan syntymän jälkeen minua arvosteltiin millainen olin väsyneenä hormonihöyryissäni, miten puin poikani. Sitten miten lapsi kasvoi iso kokoisena. Sitten aloin kuulemaan, ei noin vaan näin, eikä noin vaan tälleen. Toinen sanoo laita talkkia toinen -heitä talkki pois ja laita sinkkiä ja molemmat loukkaantuvat jos olen tehnyt juuri toisella tavalla kun toinen. (jep, isovanhemmista tässä viimeisimmässä oli kyse) Toiset arvosteli imetyksen, toiset sitä miksi koin siitä paineita enkä osannut olla rennommin. Joka asia käännettiin nurinkurin arvosteluksi. Ja tälläinen yliherkkä uusi äiti-ihminen vaan nappaa kaiken kuuleviin korviin, eikä oikein osaa sujauttaa niitä kunnolla toisesta ulos. Paljon on minun luonteesta kiinni, tiedän, mutta silti. Asioita voi sanoa monella tapaa. Eikä aina torpata toisen tapoja. Ja herranjestas minäkin siinä vielä kokeilen mikä toimii parhaiten.
Onko muilla paineita siitä miten arjen hoitaa? Jos on ja olette keksinyt siihen ratkaisun, ettei kaikkea tarvii ylimiettiä niin kertokaa toki tälläiselle herkkikselle miten se hoituu :D Vai onko tämäkin sitä ensikasvattajan jäykkyyttä, jonka kanssa pääsee rentoutumaan sitten ajan kanssa?