Miten koen tätä raskautta?
Vaikka minä kirjoitan raskaudesta, niin minun on hyvin vaikea kirjoittaa siitä. Ihailen kun ihmiset osaavat pukea sanoiksi sitä äidiksi kasvamisen onnea ja huolta. Tuntuu kun lukee muiden blogeja, että minä sanon täällä usein,että just noin ja kyllä ihan juuri noin. Ja sitten mietin päässäni tai sanon tänne tyhjille seinille, että miksi minä en osannut pukea tuotakaan sanoiksi kun noinhan se on?
Nyt ajattelin sitten yrittää. Vaikka edellisestä raskaudesta olisin tietysti toivonut myös saavani lapseni kotiin, niin ei se kuitenkaan käynyt niin. Nyt minun on ollut ammennettava kaikkea muuta positiivista ja opettavaa kyseisestä kohtalosta ja kokemuksesta. Sillä kyllä se on tuonut myös hyvääkin. Ja olen hyvin ylpeä itsestäni, että osaan oikeasti ajatella niin.
Tässä taannoin keskustelin psykologini kanssa ja sanoin sille, että tämä raskaus tuntuu nyt luontevammalta, vaikkakin on erilailla pelottava. Mutta olen toisen odottaja, en ole enää ensikertalainen. En ole enää lukenut vauvaopuksia, että mitä milläkin viikolla tapahtuu. Olen kokenut nämä viikot jo, ehkä niiden lukeminen tulee loppuraskaudessa sitten. Olen kumminkin siinä mielessä rauhallisempi. Minä en enää puhu raskaudesta ystävilleni, ellei toki joku kysy. Ekalla kerralla siitä puhuminen taas jännitti, kun en osannut omaksua odottavan roolia. Nyt olen siinä kumminkin niin sisällä, etten koe tarvetta puhua siitä. Jännityksestä ja semmoisesta kyllä puhun.
Mutta jännitys on vain siinä, että onnistuuko tämä. Viimeksi pelkäsin hirveästi sitä äidiksi tulemistakin. Nyt olen jo äiti, mutta saan muutamia kuukausia lisää aikaa valmistautua siihen vauvan kotiin tuloon ja elämään äitinä kotielämässä. Ja varmasti viimeksi, jotenkin käsittelin niitä ’äidiksi tulo’-pelkoja jo niin paljon, että nyt se tuntuu minusta luontevalta. Tulla uudelleen äidiksi. Elää kotona äitinä lapsen kanssa. Toki en minä ole aiemmin sitä vauva-arkea elänyt niin se on kokonaisuudessaa täysin uutta ja ihmeellistä ja eteen voi tulla mitä vaan, mutta en koe sitä pelottavana. Olen toistaiseksi osannut ajatella arkea armollisesti. Toivon, etten luo itselleni superäiti-paineita, että esim. kodin on oltava tip top jatkuvasti tai vaatteiden aina puhtaita. Tahra ja sotku siellä täällä kertoo elämästä. Ja sotkuinen äitikin kertoo siitä, että ollaan menty lapsen ehdoilla.
Sellaisen paineen kyllä olen luonut jo itselleni, etten täysin miksään ”nukkavieruksi” halua jämähtää. Edelleen arjessa pyörii myös äidin kampaajahetket ja ripsari edes laukussa, jos sen sitten jossain välissä edes kerkeisi sipaisemaan silmiin.
Mutta vaikka jännitys ja pelot raskauden jatkuvuudesta on kovat, olen silti tällä hetkellä onnellinen odottaja. Nautin pyöristyvästä vatsasta, uhkeasta povesta (normaalisti se litistyy niin, että kyllä siinä ehkä rinnat näkee, mutta…) ja punaisista poskista. Joo, siis nautin raskauden hehkusta. Vaikka myös kuivan ihon ja hormoninäpyt olen saanut myös kaveriksi. Kasvot eivät ole tasaiset vaan valojen heijastaessa siitä näkyy epätasainen pinta, mutta yritän olla antamatta niille suuria ajatuksia. Myös ”naiselliset”napakarvat olen saanut ja pienen poskiuntuvan, mutta silti koen olevani naisellisempi kuin koskaan. Johtuuko se sitten vain näistä ryntäistä 😀
No mutta kiteytettynä, tällä hetkellä tämä matka pelottaa, vaikkakin samalla olen tästä hurjan onnellinen. Päämäärä ei VIELÄ pelota.