Onko koskaan minun vuoroni?

Pääsenkö minä koskaan suunnitteleman oman tyttäreni tai poikani ristiäiskakkua? Saanko hermoressailla koskaan vauvan hoitamisen ja kodin pyörittämisen kanssa? Saanko minä koskaan kiristellä hampaitani kun en taaskaan ole nukkununt jatkuvasti heräilevän vauvan kanssa? Saanko minä koskaan kirota niitä kuuluisia niskakakkoja? 

Saanko minä koskaan ensimmäistä kertaa kun lähden vauvani kanssa kotiin sairaalasta? Saanko minä koskaan ensimmäistä kertaa kuulla vauvani itkun? Saanko koskaan kuulla sitä ensi parkaisua?

Saanko koskaan lohduttaa? Saanko hoivata? 

Minä en noita asioita ole saanut, mutta saan rakastaa omaa vauvaani, olen saanut kuulla sydämen, olen saanut pitää sylissä, hyvin hiljaa nukkuvaa vauvaa. Minä olen saanut ensimmäistä kertaa ottaa lapseni syliin ja tuntea hänet. Minä olen saanut tietää mitä on äidin rakkaus. Minä olen saanut nähdä miltä isästä tuntuu ensi kertaa ottaa oma pieni syliin. Olen saanut nähdä maailman surullisimmat, onnellisimmat ja samalla katkerimmat kyyneleet. Olen itsekin itkenyt maailman surullisimmat, onnellisimmat ja katkerimmat kyyneleet. 

Olen saanut perheen, minkä toivoinkin, mutta silti minulle ei meinaa riittää.

Minä haluan sen perheen tänne, kotiin niin että täällä voimme halata ja suukottaa sitä pientä ihmettä. Voisimme hoivata ja rakastaa. Ja kertoa, että hänellä on maailman kirkkain tähti taivaalla, sillä on vanhempi sisarus katsomassa perään ja turvaamassa pienemmän sisaren elämää. Siellä on valo, kenelle voi jutella milloin vain kun siltä tuntuu. Siellä on maailman luotettavin taho, joka ei paljasta salaisuuksia. Siellä on sisarus jolle voi sanoa ilot ja surut. Onnet ja ikävät.

Minä haluan saada kanavoida tämän äidillisen hoivavietin omaan lapseeni.

Saanko minä sitä koskaan tänne kotiin saakka?