Otin tästä opiksi.
Ihan ensimmäiseksi, KIITOS edellisen postauksen kommenteista ja sydämistä. Ne lämmittävät ihan oikeasti minun sydäntäni. :’)
Vuosi sitten en oikeasti voinut kuvitella, että kuolemasta voisi mitenkään päin päästä yli. Se kipu oli niin repivää ja haavat olivat niin vuotavia, että tuntui ettei niitä koskaan saa umpeen. Ja itseasiassa vähän avitetusti niitä alettiin hoitamaan.
En olisi tässä ilman psykologia. Se oli minulla avain kaikkeen. Se oli avain sallia jokainen tunne mitä sisältäni tulee.
Miten voikaan esimerkiksi vihan tunteet olla niin hankalia käsitellä, että sitä on aina sysännyt kaiken piiloon? Siellä sitten aukesi monta vanhaakin haavaa, jotka saivat parantua uudelleen.
Ihan rehellisesti myönnän, että olen saanut elää elämäni todella pumpulissa. Minulle ei ole sattunut aiemmin mitään niin traagista. Traagisin kokemus on varmaan ollut ensimmäinen ero ensirakkaasta, joka sekin tuntuu nyt ihan ”pikkujutulta”. Vaikka eikai sekään sitä ollut. Ja hieman nuorempi kun olin, niin se tuntui silloin maailmanlopulta. Opetti se sekin. Opetti sen, mitä kaikkea nyt osaan arvostaa. Nyt osaan oikeasti rakastaa ja kunnioittaa, vaikka räiskyvä ja äänekäs suhde meillä onkin. Joten kiitän menneisyyttä ja kiitän psykologia, joka osasi antaa minulle avaimet käsitellä itseäni. Opetti minut tuntemaan itseni.
Tämä mennyt vuosi on nostanut muutamat ystävät vähän jalustalle. Heidät, jotka eivät myös omista peloistaa huolimatta lähteneet mihinkään. Jotka eivät ottaneet etäisyyttä, vaan tiivistivät yhteyttä. Ja tämä on myös nostanut jalustalle heidät, ketkä ennen olivat heitä joista luulin, että ovat aina läsnä, mutta katosivat. Lopettivat yhteydenpidon. Jopa yhden ystävän, joka ei ole vuoteen laittanut yhtäkään viestiä, vaikka monen vuoden historia meillä on ja me olemme porukalla auttaneet hänet monesta kuopasta ylös. Hän ei ole laittanut viestiäkään, vuoteen.
Myös jostain syystä tämä paljasti ”liian omistushaluisen” ystävän. Josta minulla on edelleen ristiriitaiset fiilikset. En tiedä lainkaan miten suhtautua, kun jokainen yhteydenotto hieman hiertää omaa reviiriäni. Ystävän, joka selvästi on yllättynyt siitä, että minulla on myös muita oikeita ystäviä. Ja huomaan, ettei hän osaa käsitellä sitä. Hän ei pidä siitä.
Mutta tämä kaikki on opettanut minulle, ketä oikeasti kunnioitan ja kiitän avusta. Ja tavallaan kiitän kaikkia. Koska osaan nyt käyttää tärkeimmät aikani tärkeimpiin ihmisiin ja sysätä syrjemmälle ne jotka oikeasti ovat kadonneet, jopa kokonaan. Ja pitää myös lähellä ne tutut, jotka eivät osanneetkaan olla minun kanssa, mutta selvästi tietyissä tilanteissa vielä haluavat.
Myönnän, ettei minusta ensimmäisiin kuukausiin ollut yhteydenpitäjäksi. Mutta sittemmin olen reipastunut. Ja he tärkeimmät ovat ymmärtäneet. Tietäneet mitä menetimme ja antaneet aikaa. Siitä niin iso kiitos, etten edes osaa sanoa.
Nyt vuosi jälkeenpäin, voin siis sanoa, että kaikki on ihan hyvin. Olen omilla jaloillani pystyssä. Vahvempana kuin koskaan, samalla haavoittuvaisimmillani kuin koskaan. Tiedän kuka olen ja mitä minä elämältä haluan.
Eli se suurin kiitos taitaa kuitenkin kuulua elämänopin alullelaittajalle Esikoisellemme, Kiitos! Äiti rakastaa maailman ääriin.
Ja nyt uskallan sinulta pyytää turvaa ja suojelusta pienelle sisarukselle, joka vielä haluaa kasvaa ja vahvistua.
Olen tällä hetkellä onnellinen.
Ja opiksi otin sen, että kiitollinen pitää olla elämästä. Iloineen ja suruineen.