Siis vau! Mä en koskaan ole ollut näin pitkällä raskaudessa! Tällä välin kun blogi on elellyt hiljaiseloa, ollaan täällä päästy kolmosilla alkaville viikoille ja lähtölaskenta on melkein alkanut. 

Ja siis ihan todella, synnytys saattaa yllättää vaikka jo ensi viikolla. Mikä ei tietenkään olisi se ihanteellisin tilanne, mutta silti olemme päässeet jo hyvin ”turvallisille” viikoille. Kunhan vaan kohtuni sisällä ei tapahdu mitään kamalaa.

Kaikkein paras olisi kumminkin hautoa vielä ensi vuoden puolelle, jolloin keskosaika olisi ylittymässä täysiaikaisuuteen. Mutta kyllä se lääkäri vaan edelleen sanoi, että ensimmäinen etappi oli nämä kolmosella alkavat sitten olisi rv34, jonka jälkee synnytystä ei enää estellä jos tapahtuakseen on ja se on ihan kohta! Hui. Toki, hyvin saatetaan myös tuosta rv34 päästä sinne rv37-38 saakkakin, mutta kuulemma pitää sitä sitten jo extra hyvänä saavutuksena meillä. 

Ai kauhistus, tässä oikeasti alkaa jo jännittämään.

Varsinkin kun supistuskset ei ole mihinkään laantuneet ja vähäinenkin fyysinen rasite aloittaa polttavat menkkakivut, jotka onneksi vielä rauhoittuu levolla. Pari niin napakkaa olen vain saanut, joista toiseen ei edes panadol auttanut. Meni ohi itsekseen eikä alkanut onneksi uudestaan. Silloin toki kyllä käytiin jo päivystyskeikalla näytillä.

Oli kieltämättä aika hurjaa istua autossa pysähdyksissä ja miettiä tähänkö hän nyt syntyy. Lähimmälle terveysasemallekin oli vain n.300 metriä, mutta mitään en olisi itse voinut siinä tehdä päästäkseni sinne. Muuta kuin soittaa lanssi tietysti. Kärvistelin autossa vartin verran jonka jälkeen vasta se terävin kipu laantui ja pääsin ajelemaan kotiin saakka, mutta vannemainen poltto ja särky jäi edelleen vyötärölle. Menin makoilemaan sängylle ja odotin, että mies tulee töistä ja siitä sitten sairaalaan. Sairaalaan päästyä oli supistus jo hyvin laantunut, mutta selkä, jalat ja vatsa olivat aivan muusia. Reidet olivat aivan maitohapoilla ja vannemaisuus kyllä jatkui, mutta samalla keskivartalosta oli kaikki voimat kadoksissa. 

Kaikkien kokeiden ja ultrien jälkeen päästiin kotiin. Sentin oli paikat lyhentynyt, mutta edelleen hyvin vielä yli 2,5cm mitä ainakin täällä pidetään vielä hyvänä rajana kohdunkaulalle. Eikä pehmentymistä tai aukeamista onneksi ollut. 

Illalla otin vielä panadolin varuiksi kun lievä särky jatkui ja silti heräsin yöllä uudestaan yhtä kipakkaan supistukseen. Tällä kertaa olin tosin makuullaan jo valmiiksi, niin kestoltaan se jäi paljon lyhyemmäksi. Ja sitten vaan unta palloon. 

Tuosta eteenpäin olenkin sitten päivittäin eli reilut pari viikkoa jo saanut kaverikseni menkkapoltot, mutta yhtä rajuiksi ne ei ole menneet. Ja kontrolliajankin yhden jo käynyt, eikä onneksi edelleenkään muutosta. Mutta varuiksi kontrolloidaan nyt loppuraskaus tiiviisti. 

Että fiilikset alkaa olemaan jännittyneet. Aika tuntuu taas samaan aikaan niin lyhyeltä ja niin pitkältä 😀 

Mutta hiljalleen hyvä tulee ja sohva on ollut kyllä todella ihana ystävä nyt vieläkin useammin. 😉