Arka aihe. Tai oli ainakin äsken mulle. Mietin, että kehtaanko edes lääkärille sanoa. Olenhan odottava äiti, joka nyt saattaa olla hysteerinen milloin mistäkin. 

Mutta pakko oli varmistaa, voiko siitä olla haittaa. 

Tänään siis stressi keitti yli ja viimeinen naksahdus oli niinkin iso asia kuin kauppaan meno ja ruuan teko. Yks kaks alkoi puristaa ja päässä vaan leijui ajatus, en pysty, en jaksa. Sitten jo tulikin kyyneleet ja hengitys alkoi olla tosi raskas. Mietin, että menen suihkuun. Jostain syystä minua on itkukohtauksissa rauhoittanut kuuma suihku. Tällä kertaa ei, se vaan pahensi sillä, että päässä vaan alkoi enemmän jyskyttää ettei tämä auta. 

Kohta jo istunkin lattialla pyyhe pään päälle vedettynä haukkoen henkeä, sydän rinnasta räjähtäen ja pääsdä pyörryttäen. Mietin mitä mä teen? En pystynyt liikkuu. Onneksi olin ottanut puhelimen kylppäriin ja soitin miehelle.  Sanaakaan tietysti suustani saamatta. Onneksi se tajusi mistä oli kyse ja sanoi että pystyy töistä käymään nopeasti. 

Kuulosti niin naurettavalta sanoa mistä kaikki lähti, mutta ei se katso sitä mikä se laukaisee. Se vaan tulee kun joku asia on liikaa. 

Mies talutti sänkyyn, silitti, otti kotidopplerin että kuullaan vauvan rauhoittava sydän ja toi viereeni rauhoittavat ja veden. Kulaus kurkusta alas, suukkoja otsaan, poskelle ja lempeimmällä ja rauhallisimmalla äänellä kuulen, että rakastan sua. Peitteli ja lähti takaisin töihin. Minulla tasaantui hengitys ja puolen tunnin kuluttua tunsin kuinka sydän ei enää pyrkinyt ulos kehosta.  Laitoin vielä rauhallista musiikkia taustalle ja nukahdin.

En mennyt kauppaan, enkä tehnyt ruokaa. Makasin vaan ja kun mies tuli kotiin sillä oli kiinalaista safkaa mukanaan. 

Voi rakkaus ♥ 

Ja kiitos myös ymmärtäväisen kätilön, joka sanoi, että nämä on hyvin tavallisia. Ei hätää vauvalla pelkästään minun paniikkini takia. Nyt vaan yritetään minimoida kaikki stressitekijät pois. 

Ps. Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä 😉