ARJESSA
Vaikka viime postaus kertoi edelleen kadoksissa olleen itsevarmuuden etsinnästä, niin on täällä kuitenkin huomattu todella valaisevia hetkiä nykyarjesta.
Kuten jo aiemmin mainitsin miettineeni mikä minussa on muuttunut, niin nämä valtavat oivallukset itsestäni ovat jääneet pyörimään ajatuksiin. Ja siis voin sanoa palautuneeni takaisin normaaliin. Olimme melkein viisi vuotta elämän poikkeustilassa. Ensin vähän puoli yrittämällä tulin kerrasta raskaaksi, se todettiin keskenmenneeksi rv12 ultrassa, sitten yritimme pari vuotta, jolloin pääsimme lapsettomuushoitoihin. Sieltä onnistunut plussaus inseminaatiolla, joka päätyi esikoiseni kohtukuolemaan rv26. Sen jälkeen lisää surutaistelua kipeämmin mitä olin koskaan tuntenut ja varovaisesti aloimme yrittämään uudestaan. Pääsimme takaisin lapsettomuushoitoihin, joissa sitten IVF tuotti positiivisen tuloksen vajaan vuoden yrittämisellä. Ja vaikean raskauden päätteeksi syntyi ihana poikamme. Poika, joka jo huikentelee yli 7kk iässäkin! <3
Huomasin tuossa toissapäivänä pystyväni vasta nyt puhumaan poikani raskaudesta. Se oli niin vaikea, että oli hankalaa sanoa kenellekkään mitään. Haluttiin raskausaikana pitää mahdollisimman matalaa profiilia sen kanssa. Ja se jäi jotenkin päälle. Vaikka poika syntyi, en osannut luontevasti kertoa raskaudesta. Aivan kun olisin kertonut muille jotain mitä ei saisi ääneen sanoa. Ja edelleen kerron sen hyvin kaunistellen. Vain lähimmät ystävät ovat kuulleet mitä se todellisuudessa oli. Mutta, nyt yllätin itseni. Puhuin raskaudesta naapurini kanssa ja huomasin jälkeenpäin, että puhuin siitä luontevasti (vaikkakin kaunistellen). Aivan niinkuin monet muutkin äidit puhuvat odotuksistaan. Tajusin, että vasta nyt olen saanut noihin kaikkiin tapahtumiin tarpeeksi etäisyyttä, jotta voin jotain palasia jopa kertoa niistä. Lapsettomuus on hiljainen aihe. Siitä en puhu, vaikka mieli edelleen taistelee, että miksi en voisi? Joku minua estelee siinä, enkä kuitenkaan aio ottaa siitä paineita.
Myös kiinnostus tavallisia asioita kohtaan on taas nostanut päätään. Asiat mitkä olivat niin pitkään toisarvoisia ja ovat edelleenkin, mutta ne ovat ihmisten tavallisia asioita. Kuten esimerkiksi nykyään nettisivujen mainosbannereissa näkyy kuvia meikkituotteista, vitamiineista, urheiluvaatteista, ja vaatteista ylipäätään. Eikä enää tarvitse miettiä, jos joku muu katsoo konettamme, että mikä mm. ovulaatiotestien tai lapsettomuusklinikoiden mainos siellä pyörii.
Tuntuu vaan niin normaalilta! Niin monen vuoden jälkeen tämä on kuin olisi herännyt horroksesta. Ehkä siksi tuntuu siltä samalta 23-vuotiaalta minältä, joka oli autuaan tietämätön tulevista ongelmistaan. Sain minä jopa itseni kiinni ajatuksesta jospa vielä joskus yritettäisiin, mutta sen tungin syvälle ajatuskuoppiin takaisin. Katsoin vain ympärilleni ja totesin, että olen näin hyvin onnellinen nyt. Mutta sekin kertoi minulle sen, että aika kuultaa muistot. Vaikka meillä ei ikinä voi kuultaa niin paljoa, ettei tiedostettaisi sitä riskiä mikä on tuleva jokaisessa raskaudessa, jos ikinä sille tielle enää päädytään. Yksi onnistunut raskaus ei nosta onnistumisprosentteja korkeammalle.
Tuntuu kuitenkin hyvältä voida tuntea samankaltaisuutta arjessa monen kanssa. Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka taistelevat erilaisten ongelmien kanssa ja en voi toivottaa kuin halauksia ja tsemppiä! <3 Minä en tiedä mitä tulevaisuus tuo tulessaan, mutta sanon vaan, että on aika voittaja olo nyt, kun pääsin tuon helvetin läpi ja löydän itsestäni sen oman minäkuvani. Olkookin kolhuja saanut ja muuttunut aremmaksi ym. mutta silti peilistä kurkkaa nykyään minä.
Tuntuu hyvältä, ettei jokainen ajatus enää koske sitä miksi meille kävi näin tai miksi minä?
– Arki maistuu nyt ihan hyvältä ja aion ottaa siitä kaiken irti!