Suurta huolta.
Viimeinen 1,5 kuukautta on mennyt hyvin kevyesti. Ottaen huomioon raskauden alun. Nyt puoli väli on ohitettu, alkoikin erilainen paine harteilla.
Alkoi jännitys tämän raskauden todellisesta onnistumisesta. Sillä faktaa iskettiin pöytään nousseista riskeistä niin, että itkeskellen tässä on viime päivät menty, vaikka edelleen onnistumisprosentti on HUOMATTAVASTI parempi kuin epäonnistumisen prosentti. Silti jotenkin se luotto mikä vähän oli hiipinyt mieliin kisaistiin taas pois. Ja nyt se pitäisi osata taas kaivella jostain syvältä esiin.
Pelko on siis aika kova, uudestaan. Ja rehellisesti sanottuna mietin, vaikka tässä onnistuisimmekin, että tämä jää viimeiseksi raskaudeksi. Nyt haaveet muutaman lapsen perheestä alkaa kariutua ja meistä toivottavasti tulee edes kaksi lapsinen perhe niin, että yksi on taivaslapsi ja yksi on täällä.
Henkisesti pitää alkaa valmistautumaan keskoseen, lastenlääkäreihin, psykiatriin, mahdolliseen uudelleen menetykseen, mutta silti mielessä pitäisi pitää, että tällä hetkellä asiat on hyvin. Luottoa ei suuresti vain löydy jos erikoislääkärikin sanoo, että valitettavasti huomenna voi olla jo eri tilanne. Matka maaliin tuntuu ikuisuudelta. Sama kolme kuukautta mitkä elin alun vuotojen kanssa, tuntuu tuhat kertaa pidemmiltä mitä silloin. Tunti tuntuu päivältä ja päivä viikolta. Kolme kuukautta tuntuu tällä hetkellä kolmelta vuodelta. Samalla se on niin pieni aika, että pelottaa. Meillä voi olla myös paljon vähemmän aikaa jäljellä. Varsinaista laskettua-aikaa en edes mieti, sillä se tuntuu toistaiseksi mahdottomalta saavutukselta. Jopa täysiaikaisuus tuntuu mahdottomalta.
Mistä nämä riskit näin nousivat? Tiesimme kyllä, että niitä on, mutta näin radikaalisti faktoja ei kukaan lyönyt pöytään kuin nyt. Tuntui kuin nyrkki olisi isketty päin näköä. Pienokaisessamme ei ole muuten mitään hälyttävää, kaikki vaikuttaa normaalilta. Ajanko minä toisenkin terveen lapsen vaikeuksiin sillä, että minä haluan lapsen? Olenko itsekäs? Miksi näistä ei puhuttu näin painokkaasti ennen kuin raskautta alettiin työstämään?
Voi miksi tämä on näin vaikeaa?
Vaikka kaikki luokitellaan vielä normaaliksi raskaudentilaksi, vaikka olemmekin nyt riskiraskaudessa, niin siihen normaaliin tilaan on todella vaikea turvautua.
En voinut ajatuksilleni mitään, että jo mietin että minne tämä sitten haudataan? Esikoinen haudattiin rivistöön jossa hautapaikat ovat jo täynnä. Joutuisiko tämä pieni yksin jonnekin kauas sisaruksestaan?
Voi kamalaa! Viekää nämä ajatukset pois. Ihan liian rankkaa. Antakaa minulle luottoa ja toivoa.
Suojele rakas pieni ihminen pientä sisarusta vatsassa, minä pyydän itselleni suojelusta muilta, mummilta ja ukilta. Minä pyydän apuja huomioimaan kehossani tapahtuvia asioita. Minä pyydän apuja, että vaistoni ovat extra herkillä.
Minä todella rukoilen voimaa meille molemmille.
Tuokaa helpompi huominen. Viimeiset vuodet ovat olleet niin rankkoja, että oma sydänhän tässä pysähtyy jos ei koskaan onnistu.