Kun miettii koko prosessia siitä lähtien kun aloimme yrittämään lasta. Voi sanoa, että se on muovannut suhdettamme TODELLA paljon. On paljon huonoja hetkiä, mutta luojan kiitos vielä enemmän niitä hyviä hetkiä.

Aika pohjamudissa ollaan myös yhteiselon kanssa taisteltu ja ensimmäinen vuosi yrittämisen jälkeen oli selvästi kaikkein vaikein. Ostettiin samalla oma asunto, mutta toista oli tuntenut vasta 1,5 vuotta. Siinä oli kunnon kasvun paikka. Lusikoiden jakamisesta huudettiin yhteen ääneen vaikka samaan syssyyn molemmat huudettiin myös ettei haluta sitä. Se oli raastavaa. Nukuttiin väliin eri huoneissa ja  välillä kömmittiin keskellä yötä toisen kainaloon. Molemmin päin.

Niistä ajoista on tultu paljon eteenpäin ja yhtä suuriksi ei juurikaan riidat enää nouse. Meillä kyllä ääntä kuuluu, ei täälä tuppisuuna olla, mutta nykyään osataan lopettaa riidat. Osataan tehdä myönnytyksiä ja kompromisseja, vaikka edelleen välillä asioista on hyvinkin eriävät mielipiteet. Silti osataan ehkä laskea sitä itsekyyttä ja minä minä olen oikeassa asennetta ja oikeasti kuunnellaan mitä toinen sanoo. Tarkoitan, että kun ollaan ensin kinasteltu ja räjähdetty, sen jälkeen seuraa yleensä molemmilta hetken hiljaisuus ja yleensä (toisinaan ei) osataan ajatella asiat myös toisen näkökulmasta.

Ja sen opin ehkä sanon tärkeimmäksi opiksi näiden kaikkien tapahtumien jälkeen. Ja se, ettei toista enään yritä muovata mihinkään omaan muottiin. Ollaan hyväksytty, että tälläisiä me nyt olemme. Ollaan ehkä aina oltu, joskus se yhteinen sävel oli vain vaikeampi löytää, mutta tasapaino riitojen ja rakkauden välillä on omaan elämään juuri passeli. Ja muutahan sen ei tarvitse ollakaan kuin omaan elämään passeli.

Meillä on kotikotona aina ollut ääntä, itkut naurut ja riidat on kuulunut ja niin on miehenkin perheessä ollut, joten meidänkin kotiin ääntä mahtuu. 

Toisia kovat koettelemukset erottaa ja ehkä se on tarkoituskin, että voi löytää sen ihmisen joka ne koettelemukset jaksaa sinun kanssa, toisia ne yhdistää tiiviimmin yhteen. Olen onnellinen, että meidät tämä kaikki on hitsannut vielä enemmän perheeksi ja tiimiksi. Me olemme toistemme tuki ja turva. Olen siitä aivan äärimmäisen onnellinen. Jaksan nämä vaikeudet ja taistelut kuoleman ja elämän välillä mieheni ansiosta. 

Olen onnellinen, että saan olla tuon partasuisen ukon vaimo. Ja minusta on aivan äärimmäisen ihanaa, että saan joka aamu suukon otsalle, koska se kertoo minulle sen, että mieheni on myös aivan äärimmäisen onnellinen, että minä olen hänen vaimo.

On hän toki sanonutkin sen  😉

Rakastan nyt ja aina. Aviomies ja enkelini isä <3