Rauhassa tässä ajassa.
Kiinnostus elämää kohtaan on toden teolla nostanut taas päätään. Tässä vaiheessa tarkasteltuna, on oikeastaan ihan ”hyvä”etten olekaan raskautunut uudelleen vielä. Vaikka jokainen kuukausi on ollut yhteen pettymykseen päättymistä. Ja se romahdus on ollut nykyään entistä suurempi, on se samalla ollut nopeampi käsiteltävä ja arkeen on palautunut suhteellisen välittömästi.
Kaikella on takoituksensa, tähän minä uskon kuin kallioon. Ja jokin tarkoitus tällä on ollut, etten minä ole vielä tullut uudestaan raskaaksi. En luultavasti olisi tämän surun kanssa päässyt näin ”sinuiksi”, jos päällä olisi toinen raskaus. Luultavasti tämä työtarjouskin olisi jäänyt saamatta tai ainakin käyttämättä. En olisi saanut omaa itseäni takaisin monen vuoden tauon jälkeen, vaan hermostuttava stressaaminen olisi jatkunut samantien triplasti pahempana.
Parisuhteemme saattaisi olla huonommalla tolalla, jos olisin heti raskautunut. Sen verran on stressitaso ollut molemmilla muutenkin koetuksella, että mitä seinille hyppimistä se olisi ollut samantien uudestaan? Ja vaikka se saattaa vielä tullakin, ollaan ainakin saatu taukoa kaikesta. Ollaan tehty yhdessä asioita, hoidettu parisuhdetta reissuilla ja yhteisellä ulkoilulla urheilun kannalta. Olen taas nähnyt vatsalihakseni, vaikka se pieni asia kaiken keskellä onkin, mutta kyllä tulee hyvä mieli, että olen saanut myös kroppani vahvuutta takaisin.
Olen huomannut itsekin kuinka nauran sponaanisti taas. Olen iloinen, puhetta pulppuava sosiaalinen ihminen. Olen piru vie tuhannesti vahvempi ihminen. Ja olen aidosti ylpeä itsestäni.
Minulla on haaveet kuitenkin pysyneet. Ne ei ole minnekkään kadonneet, mutta se kiire on kadonnut. Osaan odottaa. Ja se on minusta arvokas oppi.
Minä odotan, että minun vuoroni toivottavasti tulee vielä <3
