Mistä tietää, että on ollut kesä?
Ainakin siitä, että täällä silloin tällöin poiketessani seurattujen kohdalla on ollu 17 uutta postausta. Kerran oli jopa 32! Että niin kyllä se kesä vaan vei mukanaan. Ja toisaalta hyvä niin. Onhan tässä sisäelämää tullut vietettyä ihan yllin kyllin, niin vaihtelua on ollut nauttia kesästä täysin rinnoin.
Mutta en kiellä lainkaan, etteikö elokuun sateiset päivät tuonut mukanaan kovan kaipuun syksystä. Olen henkeen ja vereen syys/talvi-ihminen. Rakastan viileitä ja kunnon pakkaskelejä. Se ilman raikkaus tuo ihan uutta boostia päiviin ja energiatasot tuppaa pysymään virkeämpinä kuin helleilmoilla. Toki nykyään on toi ipana ja myös sen toppaaminen ulos, mutta onneksi hän kasvaa niin luulen, että talviajasta saa ihan erilailla irti.
Jotenkin hurjaa ajatella, että enää vajaa puoli vuotta niin tuo ukkeli on jo yhden vuoden! Siis mullahan on jäänyt monta juttua siitä minimaalisen kokoisesta vauvasta kertomatta, saati muutenkin tästä uudesta tilanteesta ja arjesta kotona. Eikä se edes enää tunnu ”uudelta”. Tuntuu, että no tätähän tämä nyt on ollut jo iät ja ajat. Ja siltikin niin vähän aikaa vasta, ettei oikeasti tajua reilun puolen vuoden jo kuluneen. Tuossa tuo vastasyntynyt on kahden hampaansa kanssa ja hokee äi-tii (luulen ettei kuitenkaan ihan tajua tavujensa merkitystä) 😀 Koska ne ensimmäiset tarkoitukselliset sanat oikeastaan yleensä tuleekaan?
Elämä täällä on siis ollut edelleen aivan luksusta. Sanan rahattomassa mielessä. Nyt näin puolen vuoden ylityksen jälkeen on kuitenkin ensimmäisiä kunnon pikku raivareitakin nähty. Kärsivällisyys loppuu, kun ei ihan vielä pääse eteenpäin kuin millin tai kaksi kerrallaan ja kova olisi halu kuitenkin. Ja nyt on ekaa kertaa alettu ilmaisemaan tyytymättömyys päikkäreitä kohtaan. Hereillä olisi niin paljon kivempaa, mutta kyllä äiti koittaa sanoa, että ei väsyneenä ja kiukkuilevana ole niin kivaa kun levänneenä ja pirteänä. Minä olen vielä toistaiseksi voittanut, mutta kova vastus on ollut myös pikkumies. Vaikka tähän en halunnut poikaa opettaa (ja tuskin yksi kerta on vielä opettamista), mutta kerran jouduttiin lähteä ajelemaan vailla muuta päämäärää kuin se, että autossa pikkumies nukkuu lähes aina. Ja se taltutti minun taistelijan, tähän mennessä sen ainoan kerran, kun luulin häviäväni hänelle. Katsotaan milloin tämä taistelu alkaa yöunille menon kanssa. Sen kanssa ollaan päästy meinaan niin helpolla, että itseäkin kummasuttaa.
Ja ihan kauheaa tästä kaikesta ihanuudesta tekee se, että mun virallinen äitiysloma loppuu muutaman kuukauden päästä! Siis kauheaa! Ja mikä tilanne, että kotihoidontuella pitäisi pärjätä? Onneksi on sukanvarteen kertynyt edes jotain pientä, niin voimme muutaman kuukauden pitkittää mun töihin menoa. Saati tuota vajaa vuoden ikäistä laittaa hoitoon. Eikä, en suostu. Vaikka ymmärrän kyllä täysin, että joidenkin on pakko. Lähellä se oli/on meilläkin. Me yritetään pärjätä hetki niin, että minä käyn vain joulunaikaan auttelemassa muutaman vuoron verran ja sillä välin tarvittaessa kutsutaan mummoarmeija apuun jos vuorot menevät miehen kanssa päällekkäin. Ehkä se tuo vähän lisäkuukausia sitten sinne pidemmälle, niin ei tarvitse heti kaikkia säästöjä käyttää. Ja tärkeintä meille, ettei minun tarvitsisi palata vielä täysin töihin vaan saatais pojan kanssa kotiaikaa enemmän.
Ja siltikin vaikka töihin joutuisin, niin toivon, että pärjättäisiin mun osalta osa-aikaistöillä aika pitkälle.
Aika näyttää.
–
Tuskin usein tulen näin 05.51 kirjoittelemaan blogia. Tai mistä sitä tietää 😀 mutta luulen silti, että täällä piristytään tämän saralta. En minä ainakaan ole valmis tästä vielä luopumaan, vaikka koko kesä hiljaiseloa on ollutkin.
Sanonkin siis, että kuullaan taas! <3
Toivottavasti teillä on ollut hyvä kesä!