Tänään sen kuulin, oikein huudon kera -Sä oot niin katkera! (riita alkanut jo aiemmin)

Niin. Niin olenkin, ja huudan takaisin. -Enkö mä nyt saatana saa olla katkera jos meidän vauvan menetyksestä on niin pieni aika? Eikö suhun muka ota isät lapsien kanssa koville, koskaan?

-Ei.

– No helvetin hyvä, ettei. Muhun vaikuttaa raskaana olevat ja äidit pikkusten kanssa. Ne sattuu suoraan sanottuna, mutta ei aina.

Juuri olen miettinyt, kuinka olen mielestäni pystynyt pitämään tuon katkeruuden kurissa, koska minä pystyn oikeasti välillä jättämään raskaana olevat ja vastasyntyneiden facebook ilmoitukset huomiotta. Sen myönnän joudun täysin jättämään ne huomiotta, muuten oman menetys ja siitä kateus sattuu, mutten missään nimessä toivo vauvan saanneelle tai vauvalle mitään pahaa. Se ei tarkoita että toivoisin tätä muille.

Muutaman kerran on noussut selkeitä vihan tunteita, mutta nekin on väistynyt sen suurempia ongelmia. Mielestäni nämä on lapsen menetyksen jälkeen täysin normaaleja ajatuksia. Tai miksei minkä tahansa kuoleman jälkeen. Saattaa joku olla vihainen jollekin joka puhuu vaikka äidistään jos toinen on menettänyt juuri oman äitinsä. Se nyt vaan on ihmisen mieli. Sitten jos se jää päälle se on ongelma, mutta näin pieni aika meidän menetyksestä ja mulle huudetaan jo niin, että minulle tulee olo, että jaahas, nyt pitäisi selkeästi olla jo ohi nämä katkeruudet.

Olepa tässä sitten. 

Ja kun sanon että en minä voi sille mitään, että se on mun tunne, niin siihen huudetaan perään – Että itse tee niitä tunteita itselles.

Saanko kysyä, että mitä.

Oon puhki, loppu, vittuuntunut ja loukkaantunut.

Tiedän, että olen katkera ja työskentelen sen eteen, niin loukkaa, kun on pahat päivät ollut muutenkin, niin minulle huudetaan kuin se olisi minun tahtoni olla tälläinen tällä hetkellä. Ja selkeästi minua ei kestetä.

Loukkaa kun minua ei kestetä.

Että sellainen, nyt toinen lähti omille teilleen ja on niillä teillään ollut about tunnin verran. Minä kotona. Mitäs sit tehdään kun kohdataan?