Synnytyksen jälkeen
Haha, kuten huomaatte, nyt on täällä kotona arki alkanut pyörimään. Vaikka hieman työtä se vaatii, niin saan myös itselleni omaa aikaa.
Ja nyt olisi aika palata synnytyksestä parantumiseen.
Siis niinkin loistavasti kuin se synnytys meni, niin jälkimainingeilta ei voi välttyä ja kaikki alkoi siitä kun en tokkurassa tajunnut, että opiskelija alkoi minua ompelemaan. En moiti pelkästään opiskelijoita ja kämmejä voi käydä rautaisille ammattilaisillekin, mutta minulla nyt tämä alkoi opiskelija sormista.
Menetin siis verta jo istukan takia reilummin, loput siitä satsista menetin siinä, kun minua ommeltiin kauan. Opiskelijakätilö kyseli vähän väliä neuvoa ja ihmetteli suoraan sanoen välillä tekemättä mitään. Alkuun vaikka heikotti, en sanonut mitään ja olin hyvillä mielin, kunnes projektissa alkoi kestämään ja neuvojen kysely jatkui. Siinä sitten minua alkoi jo pyörryttää ja silmissä sumenee pääalaspäin makoilu ja verenhukka. Ainoa mitä oikeastaan enää sain suustani ulos, kovasti siihenkin keskittymällä oli, että minulla on ihan kamala olo, oksettaa. Mies tuli pitelee oksennuspussia siihen viereen, mutta enhän minä päässyt kääntymään kokonaan kun oli haarat levällää ommeltavana. Siinä mieskin yritti pyytää edes vettä väliin kun sain sen hänelle kuiskaten sanottua, mutta en edes muista mikä oli syy etten sitä vielä saanut. Eikä siinä, en lähde näitä asioita kyseenalaistamaan vaan menen ja teen kuin sanotaan, mutta tässä vaiheessa olisi voinut kokeneempi ottaa ohjat käteen ja hitto kuroa mut kasaan vauhdikkaammin. Sillä kuulin vaikka hiljaa yrittivät puhua, että olin jo niin turvoksissa, ettei oikein enää tiedä jotain… Hmm luotettavaa. Ja siinä olis mun värkkini millä mun pitäis sit elää, että koita nyt nähdä ja tietää tai anna toinen tekee.
No vihdoin oli ompeluhetki päätöksessään ja sain tunnottomat jalat alas ja pää nostettiin pystynpään. Vieläkin oli kielto juoda vettä. Suun sain ainoastaan kostuttaa, mutta ei juoda. Edelleen olin niin tunnoton, etten tiennyt alakertani tilanteesta yhtään mitään ja tyytyväisenä kuitenkin jäin makoilemaan ja odottelemaan hetkeä kun minulle tuodaan vihdoin teetä ja miehelle kahvia.
Illalla osastolla jo ollessa alkoi puudutus hälvenee ja aloin hiljalleen tuntea mitä kaikkea on käynyt. Ja ai piru kipeää teki! Särkylääkettä naamariin vaan lisää. Tunsin todella olevani turvoksissa ja vessaan menosta ei tullut mitään. En meinannut millään saada pissattua. Siihen sitten kiikutettiin minulle lääkekonjakit ja johan kohta alkoi onnistumaan.
No sitten tuli seuraava päivä ja tunsin kuinka särkylääkkeet ei enää tehonnut. Ainoa mihin pystyin keskittymään oli kellonajat jolloin tuotiin lisää lääkettä. Samalla harmitus oli niin kova kun verenhukasta ja todella kipeästä alakerrasta johtuen en voinut olla pystyssä. Eli en voinut esim. vaihtaa vaippaa, opettella pepun pesua ym. Miehen piti tehdä kaikki. Ja ne ensimmäiset vessakerratkin oli sellaisia, että minun käskettiin aina soittamaan hoitaja paikalle, etten pyörtyile kylppäriin. Eli fyysisten kipujen lisäksi oli hulluna heittelevät tunteet.
Siinä jo päivällä aloin sanomaan, että onkohan tämä kipu ihan normaalia kun sattuu niin paljon, että pienikin liikahdus aiheuttaa itkua. Ja joo kuulemma voi olla. Minä oikeasti itkin kun imetin ja samalla tuli jälkisupistuksia (jotka oli näin toisella kertaa kyllä kovemmat) ja vielä siihen lisättiin se haavan kipu. Nännikivusta en edes kehdannut alkuun sanoa vaikka vertakin tuli. Tuntui, että nyt pitää kyllä kestää. Loppuen lopuksi se nännikipu ja jälkisupistukset oli ne normaalit, joista imetyksen jätin toisesta rinnasta loppuen lopuksi hetkeksi pois. Ja se alakerrankipu ei ollutkaan enää normaalia.
Vessassa käynnit oli ihan järjetöntä puuhaa. itkin niin paljon ja mies oli ihan avuton kun ei voinut mua auttaa. Loppuen lopuksi sain kinuttua vielä yhden kätilön katsomaan mitä tapahtuu ja sitten se sanoi, että joo sulla on nää päälimmäiset tikit revennyt ja tulehtunut. Vuorokaudessa? Jälkeenpäin ajateltuna mistä se voi tulehtua niin nopeasti? No kuitenkin, sitten alkoi ravaamaan lääkäriä ja gynekologia jotka kummastelivat hieman reipasta turvotusta ja repeämää ja sitten vielä painottivat, että se haava ei sitten ole enää kiinni niinkuin pitäis. NO joo huomaan sen nyt kahdenkin kuukauden päästä, eikä se menekään kiinni ellei sinne lykätä vielä tikkejä.
Onneksi edes kolmantena päivänä sain sitten sen verensiirronkin vihdoin, kun ei se hemoglobiinikaan noussut, eikä mulla edelleenkään sen pyörrytyksen takia meinannut jalat kantaa. Ja seuraavana päivänä sain jo heti onneksi aloitettua antibiootit. Mutta nää kaikki vaikutti mulla maidonnousuun ja sitten meidän poika ei yks kaks saanutkaan tarpeeksi ravintoa, niin loppuen lopuksi piti lopettaa kaikenmaailman hörpytykset ym ja siirtyä pulloruokintaan. Minä kyllä omaa maitoa pumppasin kuin hullu. Istuin kylkikenossa hammasta purren rinkuloiden ja tyynyjen päällä ym ja itkin ja pumppasin. Lähti kyllä maku koko maitotouhusta sen itkun kanssa. Ja kun ei enempää saanut särkylääkkeitä. Jollain äidinraivolla kai siitäkin selvittiin.
Lopulta sain sitten vielä sellaista puudutegeeliä mikä oli aina hetkellinen pelastus ja sitä en säästellyt!
Kolme viikkoa annettiin arvioksi alakerran haavan parantumisen kanssa ja sen se kyllä otti. Senkin jälkeen vielä irtoili tikin palasia ym.
Mutta siis sairaalassa ollessa minut kärrättiin lastenlääkärinpaikkeille pyörätuolilla kun suutuin jo niin, että minä en pääse mitään asioita kuulemaan vauvastani. Ja pystyin viidentenä päivänä, mies takapiruna, kantamaan ekaa kertaa pojan sängyltä hoitopöydälle vaipanvaihtoon. Seitsemäntenä päivänä pojan painokin alkoi olla jo hyvässä nousussa taas ja päästiin sitten vihdoin kotiin.
Tuossa vajaa kaksi viikkoa sitten uskalsin lähteä ensimmäiselle kävelylenkille ja se oli ehkä virhe, mutta toisaalta pakko se oli kokeilla, että pystyn lääkärille sanomaan ettei normaali elämä meinaa nyt luonnistua. Kävely aiheutti haavaumia ja tuntui kuin joku olisi nyrkillä hakannut minut tohjoksi sieltä. Eli sinne todella jäi jotain auki mikä pitäisi olla kiinni. Vaikka muuten on normaalia kyllä kaikki paineentunteet ym vielä pitkäänkin, niin tämä ei kyllä ole. Ja se harmittaa ihan hirveästi!
Ei ole terveellistäkään ettei pääse kuntoilemaan. Siis kun minä en juossut enkä hyppinyt, vaan kävelin. Kokeilin muutaman päivän päästä uudestaan ja sama homma. Tälläinen tavallinen oleminen onnistuu, mutta näköjään jos yhtään reippailee ja kuntoilee niin vauhti on ilmeisesti liian kova. Saati sitten, että näistä voisi hypätä seuraavaksi niihin parisuhteen juttuihin, mitkä haluan pitää kunnossa myös.
Kaksi kuukautta palautumiseen on pieni aika. Kropalle pitää antaa kyllä aikaa, mutta haavalle tämän pitäisi olla tarpeeksi. Ja tarpeeksi se olikin, mutta nyt on huomattu ettei se itsestään kiinni mennyt, vaan parantui sellaisenaan ja näyttää nyt nirhautuvan ja kipeytyvän pienestäkin reippaammasta kävelystä.
Että ootteko kuullut kunnallisen hoitavan korjausleikkauksia tai edes tekevän lisätikkauksia näin jälkikäteen? Älämölön kyllä nostan jos en pääse edes sairaalaan takas tutkittavaks.
Haha, ja tähän loppuun haluan sanoa, että jos tunnistat minut, niin kunnioita minun haluani pysyä anonyymina ;D