Paineet harteilla.
Mulla kestää nykyään niin kauan päivittää mitään, että joudun rehellisesti kurkkaamaan edellistä postaustani, että tiedän mistä olen viimeksi puhunut. No viimeksi siis on ollut keveät askeleet. Niin siis oikeasti tekstin mukaan ja kyllä ne silloin olikin.
Itseasiassa on ne kevyemmät muutenkin jos nyt taas paria päivää tässä taannoin ei oteta huomioon.
Sieltä se tuli, taas negatiivinen. Ja seuraavaksi ei päästäkään enää näin helpoilla hoidoilla. Seuraavana on järeämmät aseet käytössä ja en tiedä pystyttekö yhtään pääsemään tähän pelkoon mukaan. Anteeksi kun sanon näin, mutta mä olen synnyttänyt kuolleen vauvan, pelännyt sitä ihan hullun paljon ja silti voin melkein samaistua tän pelon kanssa samoille leveleille (no en nyt ihan mutta lähelle) että olen NÄIN lähellä (osoittaa peukalolla ja etusormella olematonta tyhjää väliä) etten sano että kiitos, mutta ei kiitos.
Synnyttämiseen mulla ei ollut vaihtoehtoja vaikka olisin siihenkin halunnut sanoa, että kiitos mutta ei kiitos. Pitäisin ihan mielelläni vauvani masussa tai synnyttäisin hänet elävänä. Eipä ollut paljon sananvaltaa vaan niin vain kävi ja hirveällä shokilla, tärinällä ja kauhulla vaan tulta päin ja ihan sanomattoman nopeasti minulla oli jo maailman kaunein nukkuva enkelini sylissä ja olin pakahtua rakkaudesta ja surusta samanaikaisesti.
Nyt minulle on tullut tilanne vastaan, että minä saan sanoa ei jos minua kovasti pelottaa hoidot, se toki tarkoittaa aika satavarmasti ”lapsettomaksi” jäämistä loppuelämäksi. Mutta kun se pelko niitä kohtaa menee ”samoilla leveleillä” niin voitteko uskoa miten lähellä on, että se pelko voittaa?
Itse synnytys oli minulle ”helppo” siis fyysisesti. Siinä ei ollut mitään ongelmaa ja minä en tavallaan ”ole moksiskaan” jos joskus raskaaksi tulen ja synnyttämään uudestaan pääsen, mutta piikit. Voi luoja mä pelkään piikkejä.
Sitä epiduraalipiikkiäkin pistäessä mä sain jonkun hyberventilaatiokohtauksen ja sätkin kun kala kuivalla maalla.
En vaan osaa laittaa näitä tilanteita oikeisiin mittapuihin ja tiedän, että kun sielä hoidoista pois selviää sanoisin, ettei tämä(kään) ole mitään verrattuna aiempaan kauhukokemukseeni, mutta kun vielä se mieli vaan kuvittelee ja kuvittele.
Ja on tässä sekin, että tätä lapsentekoprosessia on jatkunut jo monta vuotta. Neljä aika tasantarkalleen. Ja meidän parhaat ajat on kulunut periaatteessa kahden viikon sykleissä. Ja tuhottoman monta pettymystä on matkalle sattunut. On itkua,huutoa,naurua ja raivoa ja äärimmäistä rakkautta. Mutta nyt mä myös haluaisin jo aikaa itselleni ja niille jutuille mitä haluan tehdä ilman miettimistä tuleeko vauva vai ei, mutta mitä helvettiä mä teen? Kunnallisella on kuitenkin noi jonotusajat aika pitkät ja jajajaja mä kuitenkin haluan sen oman pikku nyytin tänne kotiinkin.
Ja ikää on kohta jo vaikka tässä nyt vielä sen puolestä muka aikaa onkin, mutta kyllä se hedelmällisyys vaan laskee iän myötä, että. Ruuhkavuodet maiääässshh! Kyllä tässä alkaa olee paineet niskassa ihan vaan jo siitä, ettei sitä lapsityöarjenruuhkaa saa koskaan aikaiseksi.
Ja mitä me sitten kaksin oikein tehdään?