Raskaus enkelini jälkeen
Olen 120 kertaa ollut varma keskenmenosta, lääkärit on ollut siitä huolissaan kaksi kertaa. Neljä kertaa olemme osoittaneet ne vääriksi huoliksi. Tai eikai se huoli ole väärää, mutta niin vain on sitkeän tyypin sydän sykkinyt. Lääkärikin jo sanoi, että jos sieltä maailmaan poika tulee, suosittelen nimeä Sisu.
Mitä minun viime viikkoihin on kuulunut, verta, verta ja vielä verta. Kamalaa selkäkipua ja stressiä joka on pistänyt minut nyt jo lääkärin opastamana sänkypotilaaksi, ainakin kahdeksi viikkoa.
Olin jo varma, että peli on menetetty. Nyt sitten tunteet menevät, jatkuvasti epätoivosta toivoon. Pohjamudasta taivaaseen. Ja myös kirjaimellisesti taivaaseen.
Pelottaa myös se että tämä menee myös pidemmälle, mutta taas joudumme hyvästelemään samalla kun näemme ensimmäisen kerran. Varauduin kyllä stressaavaan raskauteen edellisen jälkeen, mutta että rauhoittavien otto on todella lähellä tuli minulle kuitenkin yllätyksenä.
Nyt turvana, vielä kaapissa, on opamox, raskausaikana turvallinen rauhoittava unenantaja. Mutta onneksi olen niin väsynyt päivän tunnetiloista iltaisin, että miehen viereen (aivan kylkeen kiinni) on ollut helppo ja turvallinen nukahtaa. Ja nukun kuin tukki. Onneksi.
Suuri huolen aihe on myös, vasta noin kuukauden päästä siintävä np-ultra. Mitä jos kannan elotonta sikiöö sinne saakka?
Tuon kyllä yritän tunkea ajatuksista pois, koska se vain lisää ahdistusta.
Aamuisin on pelottavan normaali olo ja iltaisin ihanan raskaana oleva. Yritän malttaa mieleni, mutta päivät makuullaan tekee mielelle kepposia. Mitä ensi viikko onkaan kun mies menee töihin lomilta? No se nähdään sitten.
Nyt silti kaivan tätä pientä luottamusta esiinpäin ja rentoudun. Muuta en voi. Sen kyllä olen oppinut. Näihin elämää suurempiin voimiin ei voi vaikuttaa. On vain mentävä mukana, vaikka jaksaminen olisikin kortilla.
Toivon, että reilun viikon päästä pääsisin vielä töihin, koska päivät kuluu ihan erilailla, mutta jos makuullaan voin pitää vauvani elossa, teen myös sen.
Ja jos viikoissa päästään vielä se kuukausi eteenpäin, niin tänne hommataan kotidoppleri. Meillä oli viimeksikin, enkä todellakaan siihen sokeasti luota, mutta pientä rauhaa se antaa. Ja se on terveellisempää kun minun hieman masentuneen stressaantunut mieleni tällä hetkellä.
Viimeksi minun vaistoni kertoivat parhaiten, että nyt on jokin huonosti. Eikä lapsemme ollut kuin päivän/kaksi menehtyneenä kun hän jo syntyi. Ei siinä kotidopplerilla ollut mitään osaa eikä arpaa, muutakuin että opimme tuntemaan sitäkautta esikoisemme paremmin jo vatsassa ollessaan. Enkä silloin olisi osannut odottaa, että ne potkut ja äänet jäivät ainoaksi opiksi esikoisemme luonteesta ♥
Huoli on suuri, mutta tipuaskelin eteenpäin ollaan menty. Laskettua aikaa en tiedä, enkä tiedä haluanko tietää. Kyllä hän sieltä tulee. ♥ Ja rakastettu on jo nyt pienenä ja heikkona♥
Rv8-9 tai jotain semmosta.