”Sut suojaan peittelen..”

”keinutan, myöhä on, jo kuulet aallokon. Ethän pelkää pimeää, siell on monta kynttilää. 

Ja viimein sun matkaan, ei pääse saattajatkaan. Mutta lohtu on meille, että siellä on kaikki sulle.”

 

Vuosi ja kaksi päivää sitten elin vielä jokaisen odottavan äidin hurmosta.

Mutta jostain syystä mieleeni alkoi hiipiä hyvin huolestuttavia pelkoja ja olotiloja,

mutta silti elin onnea.

Kunnes tuli aamu.

Siitä se muuttui. Huoleksi, peloksi ja loppuen lopuksi elämän mittaiseksi suruksi.

Pieni vauvani.

Elimme vielä yhden yön yhdessä, me kaikki kolme samassa tilassa sylikkäin.

Silitin vatsaani tietäen, että silitän menehtynyttä lastani.

Voi sitä itkua, surua ja epätoivoa.

Toivoa, että kaikki olisi painajaista.

Toivoa vielä seuraavana päivänä kun synnyit, että rakas henkäise se pieni henkäys.

Katse rintalastassa toivoen, että se nousisi.

 

Katse huulissa, kasvonpiirteissä. Punaisissa poskissa.

Sinä olet niin kaunis. Ihan isäsi näköinen.

En tiedä miksi minut valtasi tyyneys.

Minä vain katsoin sinua hetken kuivin silmin

ja sitten kyyneliä valuvin.

Mutta vasta kun jouduin sinut sylistäni luopumaan

ja tyhjään huoneeseemme palaamaan, missä olimme viimeksi kolmisin,

minä murruin.

En olisi koskaan halunnut poistua sairaalasta.

En olisi jaksanut.

Vihasin ihmisiä ja maailmaa.

Rakastin vain sinua ja isääsi.

 

Nyt vuosi jälkeenpäin, olen niin paljon rikkaampi kuin olisin ikinä kuvitellut olevanikaan.

Tunnen olevani etuoikeutettu, että saimme sinut.

Olen etuoikeutettu, että meillä on yhdessä jotain täysin meidän omaa,

jota kukaan muu ei ole saanut syleillä.

Olen etuoikeutettu, sillä kuitenkin niin harvalla on sinunlaisesi oikea enkeli, vaikkakin samalla

niin surullisen monella.

 

Olen onnellinen, että tunnen sinut.

Olen onnellinen, että olit luonamme.

Olen onnellinen, että tunnen läsnäolosi vieläkin.

Sinä pieni hentoinen lapsonen olet nyt yhden vuoden.

Ehkä pulleaposkinen, niinkuin täällä elävät vuoden ikäiset ystäväsi.

Toivottavasti tiedät, että minä näen sinut aina kasvamassa mukana, kun seuraan ystävieni lapsia.

He ovat saman ikäsiä.

Ehkä jo kävelet ja jokellat. Hymyilet.

Ehkä paukutat puisia leluja niin, että jollain menee hermot.

Ehkä kiukuttelet, sillä mitä muuta voisi näin itsepäisistä vanhemmista tulla

kuin määrätietoinen tyttönen.

Ehkä naurat niin, että korvissa soi.

Ja illalla tulet sitten väliin nukkumaan,

jotta meidänkin on helpompi nukahtaa.

 

Sinä pieni enkelityttönen. <3