Synnytyskertomus

Aloitetaan nyt siis loogisesti tämä kertomus ja palataan pari kuukautta taaksepäin siihen synnytykseen. 

Edellisenä iltana kova jännitys sai meidät tosi levottomiksi, -huomenna olisi käynnistys. Mahdollisesti ballongin laitto. Mies oli sitä mieltä, että se syntyy sitten samana päivänä ja itse ajattelin, että hyvinkin saattaa mennä päivä tai kaksi. Sen päivän ravasin kotona edes takas, uskalsin vähän siivoilla kotia paremmin, ettei kotiintultaessa tarvitse heti siivota. Purin ja pakkasin sairaalakassini moneen kertaan uudestaan ja uudestaan. 

Sairaalakassiin pakkasin:

-omat alusvaatteet, collarit, imetystopin ja hupparin.

-hygieniatarvikkeet, shampoot, hoitsikka, saippua, kasvojenpesuvermeen, dödö, hammastahna, -harja, hiusharja ja ponnarit. Myös kevyen perusvoiteen otin ja ajattelin kasvot rasvailla myös sillä, etten raahannut koko wc-kaapin sisältöä. Otin varuiksi myös topsipuikkoja ja vanulappuja. Aluksi mietin etten koko tätä arsenaalia välttämättä tarvii, mutta ihan hyvä että otin, sillä se viikko siellä sairaalassa vierähti. Toki mies olisi saanut myös tuotua sitten tarvittavia myöhemmin. Otin myös meikkivoiteen ja ripsarin varuiks 😉

-laturi, puhelin, kamera

-vauvan kotiintulovaatteet, body, puolipotkarit, collarihaalari, toppahaalari, villasukat, tumput, se alusmyssy, ja pipo

Kun nuo oli tuhanteen eri kertaan katottu läpi, niin alkoi muuten vaan levoton heiluminen. Jännitys aiheutti pissahätää vielä lisää sen painavan mahan lisäksi ja kerran vessassa käydessäni, hokasin että hmmmm, onkohan tämä nyt limatulppaa? Miehellekin siitä sanoin, mutta jätin asian sikseen kun muistelin monet jotka sen ovat huomanneet sanoneet, että se on ollu kananmunakokoinen möntti tai isompi ja minun pienen pieni meni sitten omassa päässäni naisten muidenkin eritteiden piikkiin. 

Yö tuli ja unikin tuli, kiitos Opamoxin! Mutta heräsin jossain välissä ja mietin, että kylläpä on levoton olo, mutta ei muuta takas nukkumaan vaan. Sitten aamulla lähdettiin vielä leipomon aamupalan kautta sairaalaan, jossa aika oli varattu osastolle. Hitto, että alkoi jännittämään, nyt se aletaan käynnistää. Olo oli kuitenkin todella hyvä. Kerrattiin vielä autossakin mitä oloja minulla on ollut ja supistukset oli jo viikko sitten laantuneet ja nyt niitä ei ollut lainkaan. Aloin jo pelkäämään, ettei mitään ollut tapahtunut ja nyt se lääkäri sanoisi, ettei vielä voisi ballonkia laittaa. Vaikka oli tilanteet ollut kypsiä ja olin jo parisenttiä ollut auki, mieli se kääntää vaan kaiken välillä päälaelleen. 

Sitten huudettiin nimeltä. Jaiks. Housut pois ja pedille. Lääkäri sanoi -Joo’o, joo’o. Ei tässä mitään ballonkia aleta laittaa, te kävelette nyt suoraan synnytyssaliin, että sinä olet jo 3-4 senttiä auki. 

-Mitäh, missä välissä? Joo oli se sittenkin limatulppaa, mutta missä supistukset? Miksi ei mitään tunnu missään? 

Ja kiirehän siinä sitten tuli. Käveltiin osaston sijaan suoraan itse saliin ja kätilöt naureskeli siellä, että tervetuloa. Onpa mukavaa nähdä kun äiti kävelee vielä itse omilla jaloillaan ja kuteillaan sinne. Äkkiä sairaalavaatteet päälle ja monitoreihin kiinni. 

Siinä sitten muiden rakkojen ym tyhjennysten jälkeen puhkaistiin lopulta kalvot. Että sillä sitten alkoi tavallaan käynnistys. En tiedä mistä ne merkkasi synnytyksen käynnistyneen, mutta itsellä oli vieläkin tosi kummallisen hyvä olo. 

Pian alkoi supistuksia tulee ja aloin ottamaan ilokaasua niihin. Nopeasti ne alkoi terävöitymään ja aloin kyselee, että niin koskas mä saan ihan kipulääkettä näihin supistuksiin ja opiskelija vastasi, että sitten kun supistukset on kovempia. Vähän jo katsoin miestä, että jaa’a alkaa olemaan jo, mutta opiskelija tuijotti monitoria ja siellä ei näkynyt oikein mitään (?). Sitten se vaan sanoi, että soita kelloa kun alkaa olo olee kipeämpi. 

Mietin jo, että oonko mä todella näin huono kestää kipua kun nää jo sattuu ihan toden teolla, enkä minäkään kyllä niillä monitoreilla näe mitään, mutta sitten alkoi jo ponnistuttaa kovasti, niin äkkiä kelloa ja kätilöt takas. Tähän kaikkeen opiskelija keskusteluun ja kätilöiden takas tulemiseen meni varmaan kymmenen minuuttia yhteensä. Sanoin nopeasti, että ponnistuttaa ja vanhempi kätilö alkoi valmistautuu katsomaan tilannetta ja sanoi opiskelijalle, että koitapas saada ne supistukset käyrälle kun potilasta kyllä selvästi supistaa jo kipeästi. Ja sitten tulikin kiire. Kätilö sanoi siinä rauhallisesti että jaahas, täällä onkin todella nopeasti etenevä synnytys, sinä olet jo yhdeksän senttiä auki. Kaikki tapahtui siinä n. 10  minuutissa ilokassun avulla. Hitto että kirosin, ettenkö taaskaan kerkeä saamaan kivunlievitystä kun minua ei kuunnella. No mutta täti sanoikin, kolme vaihtoehtoa, spinaali, epiduraali (mikä luultavasti joko stoppaa synnytyksen tai sitten se ei kerkeä edes vaikuttaa) tai luomusynnytys. Jotain piikkiä oli suoraan tuonne alaskin, mutta siihen sanoin, että ei ainakaan nyt. Spinaalilla lähdettiin sitten liikkeelle. 

Kätilö oli jo jossain vaiheessa kerennyt soittaa anestesialääkärin paikalle ja jotain vitsiä siinä jo alkoi irtoamaan minultakin, että vähän naurettiin tilanteelle jo koko sakki, mutta tosiasiassa jouduin kovasti keskittymään supistuksiin, jotka oli kuitenkin siedettävissä. Vaikka tässä vaiheessa monitorissakin jo vilkkui huimia lukemia.

Sitten melkein täydellinen olo saapui kun puudutusalkoi tepsiä. Ei kuitenkaan ihan täysin ja sekin alkoi pysäyttämään supistuksia. Meni tunti ja ei oikein mitään tapahtunut. Sitten tultiin jo pistämään toinen spinaalipuudutus kun aika edellisestä oli mennyt ja sen vaikutus alkoi heikentymään. Ilmeisesti myös supistuksia lisäävääv lääkettä alettiin laittaa reilummalla otteella vauvaa kuitenkin ajatellen. Sitten minä puuduin täysin! En siis tuntenut yhtään mitään. Eikä aikaakaan mennyt kun kätilö sanoi, että nyt aletaan ponnistaa.

Oli vähän epätodellinen olo, kun ei tuntenut mitään ja sitten olisi ponnistuksen aika. Jotenkin en vieläkään tajunnut kuitenkaan, että nyt alan synnyttämään. Olinhan tehnyt sitä jo siinä hetken.

Jossain vaiheessa minä aloin olemaan jo todella poikki ja vauvalla alkoi sykkeet romahdella. Ihan kamala kammo ja hirveys kävi silmissä, että ei tätätkin. Siitä sai kyllä voimaa jaksaa, että nyt todella, ihan sama mitä minulle käy, mutta minä puserran meidän vauvan ulos. Siinä nopeasti sitten myös veitsi heilahti ja pääsy oli vauvalle avoinna. Viimeinen puserrus ja rääkäisy! Se murto-osa sekunti, kun ei vielä kuultu mitään oli pelottava, mutta onneksi tuo poika päästi itkun äänen ja äiti ja isä alkoi toden teolla myös vollottamaan onnesta. Niille kyynelille ei ollut loppua. Sain pojan heti rinnalle, eikä sykkeiden romahteluista huolimatta tarvinnut tehdä mitään jälkitoimenpiteitä tms. Siinä hän huusi sydämensä kyllyydestä ja me itkettiin suunnatonta helpotusta! Meillä on 9-9 pisteen elävä vauva sylissä, se oli meille aivan uutta ja ihmeellistä. Se oli niin suunnatonta rakkautta.

Koko synnytystä minä en tuntenut lainkaan. Siis supistukset siinä alussa  meni sillä ilokaasulla ja ne muut on hukkunut spinaalin alle. 

Synnytyksen kokonaiskestoksi merkittiin 2tuntia 1minuutti. Ponnistusvaihekin oli vain 9minuuttia, vaikka tuo kaikki tapahtuma tuntui sinänsä ikuisuudelta. Voi luoja heitä, jotka joutuvat ponnistamaan lähemmäksi tuntia. Ahh hatunnosto! 

Istukka olikin minulla sitten iso ja tiukasti kiinni. Ja sekös aiheutti pientä ironista naurua, että sen irtoamista ja toimintaa pelättiin koko ajan ja nyt se olikin iso ja kiinni kun takiainen. Ei onneksi kuitenkaan mihinkään kaavintaan tarvinnut lähteä vaan se lähti sitten kyllä, mutta siinä sitten menetin hieman reilummin verta. Ja ompeleminen venähti pitkäksi (kunpa olisi tajunnut sanoa, että opiskelija ei saa ommella). Siinä alkoi huono-olo nousemaan kunnolla ja pieni epätoivo nousemaan omasta voinnista. Kuitenkin sekin saatiin päätköseen ja vihdoin myös meille tuotiin kahvia, teetä ja leipää.

Olo oli, onnellinen, pökertynyt ja puutunut. 

Pieni viirusilmäinen ja tummatukkainen poikamme oli vieressä ja me olimme ihan onnesta mykkyrällä. 

Me saimme perhehuoneen ja minut kärrättiin sängyllä osastolle ja ylpeä isä työnteli pojan sängyssään meidän huoneeseen. Koko perhe koossa ja pienellä enkelillämme oli myös nyt pikkuveli. 

Kätilöiden kanssa puhuessa tuli ilmi se kuinka onni oli, että tämä aika oli nyt varattu meille. Sillä jos olisin kätilöiden opastusta kuunnellut ja odotellut kaksi tuntia säännölisten supistusten alkamista kotona ja vasta sitten olisimme tehneet lähtöä, vauva luultavasti olisi syntynyt matkalle. Tai sitten en varmaan olisi kerennyt kuin sairaalan oville ;) Ehkä meillä oli siellä ylhäällä tuo oma pieni suojelusenkelimme mukana tässä touhussa turvaamassa hyvän ajoituksen ja hyvän hoidon.

 

Ja sitten tuosta eteenpäin alkoi hieman kivikkoinen tie parantumiseen.

Josta lisää ensi kerralla ;)