Tunneside
Se takertui minuun todella jämäkästi jo raskauden alkumetrejen jälkeen. Rakastin niin hurjan paljon sisälläni kasvavaa uutta elämää, mutta en uskaltanut alkaa ostelemaan pieniä vaatteita. Takaraivossa jyskytti pelko menetyksestä, mutta pyristelin siitä eroon maagisen keskiraskauden saavuttua ja rakenneultran kerrottua, että kaikki on hyvin. Sitten se alkoi levitä käsiin, niinkuin monilla muilla kyseisen etapin jälkeen.
Vauvaa varten ostettu lipasto alkoi täyttyä niin mummojen kuin minunkin tahostani. Ja kelakin muisti meitä omalla paketillaan. Oli aivan ihanaa hypistellä pikkuisia vaatteita ja miettiä miltä oma muru tulee ne päällä näyttämään. Katselin niitä vaatteita monesti ja mietin ettei voi olla niin pientä ihmettä joka näihin sujahtaa. Olin aivan rakastunut vauvaan ja vaatteisiin.
Rakastunut olen edelleen, vaikka tiedän ettei vauvamme niihin tule sujahtamaan. Ne olisivat olleet auttamatta liian suuret. Pikkuruinen vauvamme olisi mahtunut jopa nukkejen vaatteisiin, niin pieni oli ihmeemme kun maailmaan syntyi. Niin pieni oli ihmeemme kun enkelit kantoivat mukanaan.
Nyt kun elämää rakennamme uudelleen, olen huomannut kiintyväni vauvamme vaatteisiin. Niihin uusilta tuoksuviin nuttuihin, jotka viikattuna odottavat lipastossaan. En voisi kuvitellakaan laittavani niitä mihinkään pois. Ehkä joskus kun aikaa kuluu niin omaan laatikkoon ja säilöön, mutta ne ovat minun muistojani enkelini odotuksesta. Ne ovat enkelilleni ostettuja ja vaikka hän ei kerennyt niitä käyttämään, niin tunnearvo vaatteilla on korvaamaton. Ne muistuttavat minua pikkuisesta. Niissä vaatteissa kuvittelen pikkuiseni köllöttelevän pilvenreunalla.
Ne saavat hymyn nousemaan kasvoille, vaikka samalla silmäkulmasta tipahtaa kyyneliä.
Samaa tunnesidettä ei ole syttynyt vaunuihin mitkä kerkesimme ostamaan. Ne ovat nyt vain tiellä ja turhat. Myymme ne pois.
Muut kauhistelivat tilannettamme. Olemme hommanneet jo vaikka kuinka paljon tavaraa vauvallemme ja hän kuoli. He kauhistelevat tilannetta, että joudumme vielä luopumaan vaunuista ja sängyistä ja muista, mutta me emme ajattele niin. Me luovumme toistaiseksi vain vaunuista. Minun mielessäni olisi kamalampaa, että vauvamme syntyi ja koti näyttäisi siltä kun häneen ei olisi varauduttukaan. Toiset niin haluaisivatkin, mutta me emme. Meistä tuntuu sydäntälämmittävältä, että varauduimme pikkuiseen. Se tuntuu olevan myös osa suruprosessia. Pakata pinnasänky uudelleen varastoon ja hypistellä niitä pikkuisia vaatteita.
Ehkä pikkuisemme saa vielä joskus kauniin sisaruksen, joka pääsee nukkumaan isomman sisaruksen sängyssä ja pääsee kietoutumaan tämän peittoon. Ehkä vielä joskus.
Nyt minä kuitenkin katson söpöjä collegepöksyjä jossa maailman suloisin vaippapeppu olisi ollut. Jotka jalassa olisin tuntenut ne samat kipakat potkut mitkä vatsan läpi isällekin potkaistiin.
Rakastun ja muistelen, minun vauvani.
Rakastan. <3