Mitä on uupumus – ja mitä se voisi olla?

Kuulee sanottavan, että vaikea tunne ei itsessään ole ongelma. Se, miten itse tai ympäristö suhtautuu, voi muuttua haasteeksi. Koen, että näin on myös uupumuksen kanssa. Itse seinään törmääminen ei ole niinkään mikään ongelma. Se, mitä meille on opetettu tehokkuudesta, jaksamisesta, pärjäämisestä, sinnikkyydestä ja sisukkuudesta, muodostaa haasteen. Ja se, mitä ratkaisuja monesti tarjotaan – tai jätetään tarjoamatta – on todellinen pulma.

Itselleni kävi niin, että kun uuvuin, koin olevani epäonnistunut. Riittämätön ja heikko. Pitkän sinnittelyn ja asian kieltämisen jälkeen jäin sairaslomalle. Yksin. Ongelmallisten toimintamallieni kanssa. Negatiivisten ajatuskelojeni kanssa. Pelkojen kanssa. Kehon epämääräisten oireiden kanssa. Toki ympärilläni oli perhe ja läheiset, mutta ei meillä kenelläkään ollut keinoja eikä tietoa, mitä tulisi tehdä. Kävin vähän väliä itkemässä ilmeettömän työterveyslääkärin luona huonoa oloani ja epämääräisiä oireitani. Koetin epätoivoisesti etsiä syitä itseni ulkopuolelta ja juoksin tutkimuksesta toiseen kuulemassa, että ei minussa mitään vikaa ole. Silti olin aivan rikki, täysin voimaton niin fyysisesti kuin henkisestikin, paniikin tärinässä, ahdistuksen syövereissä, mustassa aukossa. Mitä olisin kaivannut, pohdin näin jälkikäteen, kun olen lopulta itse löytänyt apukeinoja, oikeanlaisia henkilöita, terapiaa ja raivannut tietäni kohti valoa.

Olisin kipeästi kaivannut lääkäreitä, jotka olisivat katsoneet silmiin ja kertoneet, että kaikki kyllä järjestyy. Ammattilaisia, jotka olisivat muistuttaneet, että tässä on mahdollisuus johonkin uuteen. Ehkä yhteisöissämme voitaisiinkin puhua uupumuksesta herätyksenä, joka on erittäin tarpeellinen silloin, kun vanhat mallit ja rakenteet eivät enää toimi. Kun on aika nollata tilannetta ja ladata uusia säätöjä ja asetuksia. Mitä jos lopulta kaikki yhdessä havahtuisimme siihen, että vika ei ole meissä uupuneissa yksilöissä vaan se on meidän kulttuurissamme? Meidän tavassamme pyrkiä jatkuvasti jonnekin – parempaan, tehokkaampaan, suurempaan.

Kuinkahan paljon vähemmän kokisimme uupumusta, ja paljonko nopeammin toipuisimme, jos kääntäisimme koko yhteiskunnallisen tavan suhtautua asiaan? Sillä se, mitä olisin mieluusti heti alkumetreillä kuullut, on se, että tämä todella epämiellyttävä, kauhistuttava, ahdistava pimeys on itseasiassa paikka, jossa on mahdollista aloittaa uusi kasvu. Se ei ole pysyvä tila, eikä se ole häiriö, ei väärin, eikä mikään ole rikki. Uupumus on tärkeä tila, jossa on mahdollista päästää irti kaikesta mikä ei toimi ja istuttaa uusia siemeniä ja taimia tulevaa varten. Jos uupumuksen hetkellä saisitkin kuulla, että ”Hei, onpa mielenkiintoista, että tää tuli sulle nyt. Otathan aikaa, lepää ihan rauhassa ja aletaanpa yhdessä pureskella, mihin sä olet nyt matkalla. Nyt on syntymässä jotain uutta ja hienoa sun elämääsi.” Sekä sinä, että yhteisö ympärilläsi hyväksyisitte, että tällainen vaihe on nyt käynnistynyt. Se on tumma ja välillä tosi turvaton, lamaannuttavakin, mutta kaikki on silti hyvin. Olet menossa kohti uutta voimaa, uutta valoa.

Risto Kuulasmaan kirjassa ”Kaikki valo maailmassa” puhutaan henkisestä talvesta. Siitä, miten lepo kyllä saapuu esittelemään itsensä, jos olet siitä vieraantunut. Kuinka suorittajille ja kärsimättömille tuleekin kylmää kyytiä: Naamiot särkyvät, väsymys tahmaa mielen, kukat haalistuvat ja putoavat, liput laskeutuvat saloista ja musiikki hiljenee. ”Henkinen talvi katkaisee sähköt suorittamisen rutiineista ja pimentää huoneet, jotka korostivat aikaansaamisen vaatimusta”.  Kuulasmaa muistuttaa, että kyse on suhtautumisesta – jos otat kaiken vastaan luottamuksella, itsemyötätunnolla ja hyväksyen, olet matkalla kohti uutta. Huomaisit, että elämä on tarjonnut sinulle kasvun paikan – voiman, joka opettaa. Opetuksen hahmottaminen vaatii antautumista ja luottamusta siihen, että tämä on tarpeen juuri nyt.
”Jotain uutta on tuloillaan.Henkinen talvi taittuu valonpilkahduksiin, kohme alkaa sulaa ja kehomieli astuu vähitellen kevääseen.”

Voitaisiinko uupumukseen suhtautua näin? Prosessina, joka voi astua elämääsi ja jos niin tapahtuu, niin se otettaisiin vastaan uteliaisuudella ja hyväksyen. Diagnoosien ja voivottelujen sijaan luotaisiin uskoa ja toivoa paremmasta huomisesta. Törmäät kadulla tuttavaasi ja sen sijaat, että häpeät ja haluat piiloutua pimeyksiin, uskallatkin kertoa tilanteestasi avoimesti. Hän antaisi halauksen ja tsemppilauseen: ”Hei, onpa mahtavaa, että sulle tuli nyt tuo henkinen talvi. Soittele, jos voin auttaa. Juodaan vaikka kaakaot ja pohditaan yhdessä, mitkä asiat sulle on oikeesti tärkeitä, niin pääset niitä kohti.” Olisiko tällainen maailma mahdollinen?

                                                    ”Lopulta koet vapautumisen takaisin
                                                    elämän virtaukseen ja yllätyt
                                                    kevään ensiauringon kirkkaudesta.
                                                    Värit palaavat palvelukseesi ja
                                                    jatkat matkaa viisaampana ja
                                                    yhtä kokemusta rikkaampana.”