Näkökulman muutos

Uupumuksen jäljiltä koen todella monenlaisia hetkiä. On niitä, joissa valo jo pilkistää, löytyy rauhan tunnetta ja tuntuu, että jokin näkymätön voima ohjaa minua eteenpäin. On myös niitä hetkiä, kun ahdistaa. Niitä, kun ärsyttää, pelottaa, väsyttää ja tuntuu epätoivoiselta tallata tätä hidasta toipumisen polkua. Kaikki tunteet kuuluvat elämään – sitä opiskelen tässä samalla. Olen ymmärtänyt, että toipuminen ja valon löytäminen ei tarkoita sitä, että aina olisi ihanaa. Se tarkoittaa sitä, että uskaltaa katsoa elämän kaikkia puolia, kääntää kaikki kortit ja seistä niiden kanssa omilla jaloillaan.

Itselläni, ja uskoisin että muillakin uupumuksen läpikäyneillä, elämän tummat sävyt synkkenevät herkästi tosi mustiksi. On pelottavaa kohdata vastoinkäymisiä ja haastavalta tuntuvia tunteita, kun ne meinaavat kerta kaikkiaan viedä jalat alta ja imeä kaiken elämänhalun mennessään. Jos olet tutustunut Harry Potterin maailmaan, niin ankeuttajat kuvastavat mielestäni erittäin hyvin sitä, miltä ainakin itsestäni uupumuksen ja ahdistuksen syövereissä voi tuntua.

Mutta halu nousta ylös, jatkaa eteenpäin, etsiä valoa, on kuitenkin jossain syvällä sisimmässä sykkimässä. Se on meillä kaikilla – joskus se vaan on piilossa niin monien kerrosten alla, että sitä pitää oikein kaivamalla kaivaa. Minä, kuten varmasti monet muutkin, olen etsinyt keinoja ja sanoituksia hetkiin, jolloin ankeuttaja tuntuu olevan iskemässä – jotain voimaannuttavaa ja eteenpäin puskevaa. Löysin sen tästä näkökulman muutoksesta.

Me, joita kutsutaan mielenterveyspotilaiksi tai henkilöiksi, jotka sairastuvat mieleltään – entä jos emme olekaan sairaita vaan se olisi juuri toisin päin? Me olemme niitä, jotka ovat parantumassa – me olemme menossa kohti tilaa, jossa mielemme tervehtyy. Nykyinen länsimainen tapa elää on nimittäin sairastuttanut meidät kaikki. Meidät ihan kaikki. Yhteiskunta ei vain halua nähdä sitä näin, koska se tarkoittaisi, että nykytilassa on jotain pahasti pielessä. Ne, jotka oireilevat, ovat astumassa tärkeää askelta – he ovat huomanneet epäkohtia ja jos he ovat rohkeita, niin he voivat parantua muiden jatkaessa sairastamistaan. Minulle tuo näkökulman muutos luo voimaantumisen tunnetta. Jos minussa ei olekaan mitään vialla – jos minulla ei olekaan otsassa leimaa ”sairas” vaan leimassa lukee ”havahtunut ja matkalla kohti aitoa terveyttä”.

Törmäsin eräänä päivänä kirjoitukseen, joka säväytti ja jota kannan mukanani. Kaivan sen haastavina hetkinä esiin. Se on alun perin englanninkielinen, mutta suomennettuna menisi kutakuinkin näin:

Kipu matkaa läpi sukupolvien, kunnes joku on valmis tuntemaan sen.
Välttely on monelle meistä valtava taakka. Aiemmat sukupolvet ovat aina käyttäytyneet kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki ikävä on työnnetty pois ja sivuutettu.
Mutta kipu vaatii, että se kohdataan ja tunnetaan.
Ja lopulta syntyy lapsi, joka on siihen valmis.
Nämä henkilöt ovat shamaanejamme, pappejamme ja papittariamme, parantajia.
Kutsumme heitä mielenterveyspotilaiksi ja leimaamme heidän voimansa ahdistukseksi, masennukseksi ynnä muiksi.
Mutta he ovat niitä, jotka ovat syntyneet mukanaan tuntemisen lahja.
Heidän avullaan meillä kaikilla on mahdollisuus parantua.

Siispä, jos tunnistat itsesi siitä, että sinulla on leima – kokeile kääntää näkökulmaa. Et ole viallinen. Et ole vääränlainen. Olet etujoukoissa. Olet havahtunut. Olet tärkeääkin tärkeämpi lenkki, kun yhdessä rakennamme parempaa maailmaa. Ole ylpeä itsestäsi. Ole ylpeä haasteistasi ja kohtaa ne rohkeasti. Teet todella tärkeää työtä, joka auttaa – ei vain itseäsi – vaan kansoja, yhteisöjä ja koko maailmaa.