Pääskysiä, poutapilviä ja niin matka alkaa

Se oli kesä 2024 ja minun uusi lempipaikkani. Meidän kodin takapihan terassilla räsymaton päällä. Siinä makasin selälläni, katselin taivaalle ja ihmettelin, miten monenlaisia pilviä voikaan olla olemassa. En ollut tiennyt sitäkään, että takapihamme yläpuolella lentelee niin paljon pääskysiä. Tai ei niitä nyt niin paljon ollut, mutta aina aika ajoin sain ihmetellä, miten tuollainen pieni lintu räpytteli villisti siipiään ja kun se löysi sopivan ilmavirtauksen, niin se liiteli huolettoman oloisena eteenpäin ja kaarteli sinne, minne tuuli sitä milloinkin vei.

Se oli myös kesä, jolloin aloin toipua erittäin voimakkaasta uupumusjaksosta. Nuo pääskyset saivat minut kuvittelemaan, kuinka voisin ehkä itsekin – vaikka jonkun ihan pienen pienen hetken – kokea sellaisen vapauden tunteen kuin vain liitelisi ilmavirtausten mukana. Olin kyllä kokenut liitämisen tunteen, mutta se oli enemmänkin syöksykiitoa maailman myrskyissä tai avutonta räpiköintiä ennen maahan syöksyä. Tiedättekö sen tunteen, kun elät elämääsi jossakin omassa boksissasi päivästä toiseen tehden asioita, joita olet aina tottumuksesta tehnyt, koska näin kuuluukin tehdä? Porskutat laput silmillä höyryveturina tehtävästä seuraavaan, koska kaikki muutkin tekevät niin. Yhtäkkiä huomaat, että kurkkua on kuristanut jo jonkin aikaa ja happikaan ei oikein kulje. Lihaksia kiristää, vaikket edes ole urheillut ja vanne on tainnut kiristää päätä jo pari viikkoa – vai olisiko kuukausia… Oman boksisi seinät ovat liikkuneet lähemmäs ja lähemmäs ja elämä tuntuu puristavan sua kasaan… ja onhan niitä paniikin tunteita ollut, mutta eikös se ole ihan normaalia – eikös kaikilla ole vähän vaikeaa? On niitä hyviä hetkiäkin toki välissä, mutta monesti hymy on vain päälle liimattu naamio, koska #goodvibesonly… Omalla kohdallani yhtenä päivänä kynnys lähteä töihin kasvoi lopulta niin korkeaksi, että tuntui kuin kuolema saattaisi kolkuttaa oven takana – silloin sitä yhtäkkiä tajuaa, että jotain tarttis ehkä tehdä. Alkaisiko tää pinnistely jo riittämään?

Tämä on ensimmäinen blogitekstini mun ihka uudessa blogissani ja todellakin ajattelen, että vihdoin olen kasvamassa kohti valoa… hitaasti ja pienin askelin, mutta kuitenkin. Ajattelin käyttää blogia apukeinona toipumisen matkallani: Paikkana, jossa voin ihmetellä ja hämmästellä sekä omia ajatuksenjuoksujani että nykymaailman ilmiöitä ja myllerrystä. Paikkana, jossa voin pureskella mielessäni pyöriviä kysymyksiä ja etsiä rauhan ja luottamuksen tilaa silloinkin, kun tuntuu että enempää eksyksissä ei oikein voisi enää olla. Ajatus siitä, että kirjoittamistani ajatuksista voisi olla apua myös jollekin toiselle kanssakulkijalle – ehkä uupuneelle, ehkä oravanpyörässä juoksevalle tai muuten vaan ilonsa kadottaneelle – on todella lämmittävä ja toiveita herättävä. Sen olen nimittäin tässä omalla matkallani huomannut, että en ole todellakaan ainut. Meitä on paljon, jotka kamppailevat samojen ajatusten ja haasteiden kanssa nykymaailman kiireessä ja ahtaudessa. Olen aina rakastanut kirjoittamista ja havahduin siihen, että en ole tehnyt sitä vuosiin – tai en oikeastaan koulun (välillä turhauttavien) essee- ja ainekirjoitelmien jälkeen. Nyt voisin antaa itselleni mahdollisuuden kirjoittaa ja auttaa samalla itseäni. Ja jos edes yksi ihminen löytää blogini ja saa tästä toivon pilkahduksen tai uusia ajatuksia omalle matkalleen, niin se on jo sitten todellinen riemuvoitto.