Ei ei ei ja ei. Asiat eivät suju alkuunkaan niin kuin niiden toivoisi sujuvan. Pojan ex-tyttöystävä on villiintynyt entisestään ja heitellyt ilmoille sellaisia syytteitä (todistettavasti tekaistuja), että niiden takia poikani joutui jopa putkaan ja viikoksi hätäsijoitukseen. Meillä siis ei ole lastensuojelun asiakkuutta, eikä mitään huolta kotioloista, eikä poika käyttäydy huonosti. Sosiaalitäditkin sanoivat, ettei pitkäaikaisemmalle sijoitukselle tai lastensuojelun asiakkuudelle ole mitään syytä. Nyt on kyse suorasta hyökkäyksestä meitä vastaan. Ongelma on siinä, että poliisilta kestää aivan tolkuttoman kauan tutkia asiat. Minä olen hoputtanut, pojan oikeusavustaja on hoputtanut, sosiaalipuoli on hoputtanut, mutta ei… Emme pääse kääntämään tätä pistävää peistä ex-tyttöystävää vastaan ennen kuin poliisi saa tutkimukset valmiiksi ja toteaa, että tyttö on katkeruuttaan ja suutuspäissään tekaissut syytteet ihan puskista.

Jokunen aika sitten pojan päälle hyökättiin kaupungilla. Hyökkäys oli täysin arvaamaton ja hetken aikaa luultiin, että oli vain sattumaa ja huonoa tuuria, että poikani joutui uhriksi. Poika on saliharrastaja, joten hän pisti hyökkääjän niin sanotusti ”nippuun” ja pääsi tilanteesta pois naama ruvella ja reikä poskessa, mutta muuten ehjin nahoin. Soitin poliisit. Parin hyökkääjän henkilöllisyys oli selvillä, joten asiasta tehtiin rikosilmoitus nimien kanssa. Lopputulos oli se, että minun poikani joutui myös syytteeseen, koska pisti fyysisesti hyökkääjille kampoihin. Poliisikuulustelussa kävi kuitenkin ilmi, että hyökkääjä oli käynyt poikani ex-tyttöystävän luona ennen hyökkäystä. Mitä ilmeisemmin siis ex-tyttöystävä oli tämänkin takana. Miten häiriintynyt voi nuori tyttö olla!

Olemme toimittaneet kaikki olemassaolevat todisteet poliisille ja tämän pahoinpitely-yrityksen jälkeen ex-tyttöystävän nimi on myös liitetty tähän uusimpaan tapaukseen. Mitään suuria toiveita asian selviämisestä ei ole, mutta toivon, että tytön nimen esiin pulpahtaminen tässä yhteydessä valaisisi hänen todellista luonnettaan myös niitä vanhempia tapauksia tutkittaessa. Melkein tulee sellainen olo, että silmukka tytön ympärillä on pikkuhiljaa kiristymässä. Ehkä, jos hyvin käy, jonain päivänä osat vaihtuvat ja syytettynä onkin ex-tyttöystävä, eikä tällä hetkellä täysin altavastaajaksi jäänyt poikani.

Olen pojalle sanonut, että jotkut tapaukset ovat toivottomia, toiset jopa vaarallisia, ja tämä tyttö on molempia. Hän on mm. vannonut tappavansa syntymättömän lapsensa ja uhannut poikani henkeä. Mutta minun tehtäväni on suojella omaa lastani, vaikka se tarkoittaisikin sitä, etten koskaan näe lastenlastani ja se vielä syntymätön, kaikkeen tähän paskaan syytön vauvaparka jää ilman ainoaa tasapainoista vanhempaa. Pojalleni olen yrittänyt puhua julmaa totuutta siitä, että jos hän aikoo pitää lapseensa yhteyttä se tietää 18 vuoden helvettiä, jossa hän joutuu perättömien syytösten, fyysisen uhan, henkisen kiristyksen, ja vierottamisen kohteeksi. Olisimme molemmat valmiita ottamaan vauvan huostaamme, jos meidän ei tarvitsisi olla tekemisissä vauvan tasapainottoman äidin ja tämän vinksahtaneen suvun kanssa, mutta mikään mahti maailmassa ei vie äidiltä äidin oikeuksia, joten tällainen kuvio ei tule ikinä toteutumaan. Tytön isä on aggressiivinen ja uhannut myöskin poikani henkeä. Tytön äiti on melkein yhtä tasapainoton kuin tyttärensä. Lisäksi perheeseen kuuluu fyysisesti aggressiivinen poika, jonka lähelle en päästäisi sen enempää vauvaa kuin aikuistakaan. Vain ex-tyttöystävän isoäiti vaikuttaa tasapainoiselta, kypsältä ihmiseltä. Näihin seikkoihin viitaten meidän ainoaksi vaihtoehdoksi jää se, ettemme ole missään tekemisissä lapsen kanssa nyt, emmekä jatkossa. Lopullisen päätöksen tekee kuitenkin poikani.

Kaikki muukin menee päin helvettiä. Poika ei saanutkaan oppisopimuspaikkaa, vaikka se oli hänelle jo luvattu. He eivät kuulema uskallakaan palkata alaikäistä. Myös toinen firma, joka oli esiintynyt potentiaalisena työnantajana (eikä pitänyt ikää esteenä) on pompotellut poikaa jo pari kuukautta niin, että kehoitin luovuttamaan ja kokeilemaan, josko joku muu firma olisi suoraselkäisempi. Työnantajat eivät tiedä, mitä menettävät. Tuossa pojassa on aivan älytön potentiaali tulla työtä pelkäämättömäksi huippuosaajaksi, kun hän vain saisi mahdollisuuden. Koulussakin ohjaaja on monta kertaa sanonut, että pojassa on mahdollisuuksia vaikka mihin.

Nyt stressaa myös se, jos sitä oppisopimuspaikkaa ei saa, ja poika joutuu hakemaan opintolainaa. Opintolainaa hakiessa täytyy olla molempien vanhempien suostumus ja pojan isä mitä suuremmalla todennäköisyydellä kieltäytyy sitä antamasta – niin kuin teki pankkikorttia hakiessa ja muissakin vastaavissa tilanteissa. Kieltäytymiseen ei ole mitään muuta syytä kuin halu aiheuttaa mielipahaa ja hankaloittaa elämää. Hän tekee niin, koska hänellä on valta tehdä niin. Toisin sanoen, pojan on pakko saada jostain iltatyö, koska minun osapäivätyön palkalla ei enää kustanneta melkein aikuisen nuoren miehen menemisiä etenkään nyt, kun seitsemäntoistavuotispäivä lähestyy ja silloin loppuvat myös lapsilisät. Kun isä kieltäytyy, joudun hakemaan yksinhuoltajuutta, jotta lapsi saa rahoituksen opiskelulleen ja siinä prosessissa menee määrittelemätön aika. Täällä on tarjolla niin kehnosti työpaikkoja, ettei pojalla ole suuriakaan toiveita rahoittaa elämäänsä työllä.

Sitä vaistomaisesti ajattelee, että jos elämä alkaa selkiytyä, se tietää kuolemaa. Ehkä olen synkkä sillä tavalla, mutta kyllähän se mielessä käy. Tällä viikolla moni asia on alkanut selkiytyä.

Esikoinen päästettiin työkyvyttömyyseläkkeelle. Sehän ei suinkaan ollut alkuperäinen suunnitelma, mutta minun oloani se kieltämättä helpotti, koska nyt ainakin tiedän, että erityislapsellani on joku varma tulo. Hän selviää, vaikka kaikki muut tahot löisivät oven kiinni nenän edestä eli en edes peittele tyytyväisyyttäni, tässä tapauksessa työkyvyttömyys nuorelle ihmiselle ei ollut huono asia. Sen jälkeen, kun poika potkittiin ulos amiksesta Aspergerin oireyhtymään liittyvien rajoitteiden vuoksi, olemme eläneet hermopaineen alla. Itsenäistymisessä on tapahtunut suuria harppauksia eteenpäin, mutta ei poika yksin selviä, ei alkuunkaan. Pelkästään Kelan lomakkeiden täyttö vaatii toisen ihmisen läsnäoloa.

Kuopus sen sijaan on aloittamassa oppisopimuskoulutuksen elokuussa. Ainakin alustavasti firma, josta työtä kysyi, on näyttänyt vihreää valoa. Nyt pidetään peukkuja, että pitävät sanansa ja tuo 16v. pääsee kiinni työelämään. Tämä voi tarkoittaa myös sitä, että ensi syksynä minulta lentää viimeinenkin lapsi pesästä. Työpaikka on toisella paikkakunnalla ja bussiyhteydet heikot. Todennäköisesti sieltä on pakko hankkia asunto.

Minä sain romaanin ensimmäisen osan käsikirjoituksen valmiiksi ja nyt se on viimeistelyvaiheessa. Jos kustantajat hylkäävät sen, julkaisen sen jotain muuta kautta. Toista osaa en ole vielä aloittanut, mutta siitäkin on alustava hahmotelma valmiina.

Miksi siis ajattelen, että asioiden selkiytyminen tietää kuolemaa? Koska olen huomannut, että huolehtiminen on elämässäni vakio tai kasvava ilmiö. Aina, jos huolen määrä laskee, siitä seuraa ongelmia. Mitä enemmän huoli hälvenee, sitä suurempia ongelmia on odotettavissa. Tällä hetkellä tilanne on se, että murhe ja huoli on ollut hyvin kuormittavaa. Jos se nyt yhtäkkiä helpottaa näin voimakkaasti, se ei tiedä hyvää.

Hyvänä esimerkkinä vainoharhaisuudestani on automatka muutama viikko sitten. Oli lämmin ilma ja avasin ikkunan, annoin käsivarren roikkua rentona auton kylkeä vasten. Ilmavirta helli ihoa, hiukset levisivät kuin riikinkukon pyrstö kasvojen ympärille. Huomasin, etten ole ollut yhtä rento vuosiin. Ja sitten muistin sen: ei saa olla onnellinen, koska onnellisuudessa kytee pahan siemen. Aloin välittömästi jarruttelemaan hyvää oloani, kunnes kehoni jännittyi ja muistin kaikki syyt olla nauttimatta siitä hetkestä tai ainakin muistin asettaa nautinnolle rajat. Sen jälkeen oloni oli rauhallisempi, koska tunsin väistäneeni pommin…