Mitä sitten, jos itkettää? Annetaan itkun tulla

Kuinka suhtautua positiivisesti vaihdevuosiin, kun itkettää koko ajan?

Vaikka olen aina ollut empaattinen ihminen, en ole koskaan ollut itkijä. Lapsuuskodissani itkemisestä pilkattiin ja isää vollottaminen ärsytti. Opin pitämään tunteet piilossa. Etenkin viisilapsisen perheen ainoana tyttönä leimattiin heti heikoksi, jos siihen antoi mahdollisuuden. Siispä opin pidättämään itkua muiden edessä lopulta niin kauan, että yksin jäätyäni en enää saanut kyyneleitä ulos, ne oli padottu niin syvälle. Vaikka oli jatkuvasti paha olla, näytin tunteeni hymyllä tai kipinöivällä raivolla.

Tämä muuttui vasta teini-iässä, jolloin lakkasin hymyilemästä kokonaan. Pukeuduin kuin Belsebuubin morsian, värjäsin hiukset mustiksi ja kuuntelin masentavaa musiikkia. Mutta en minä silloinkaan itkenyt. Päinvastoin. Olin kuiva kuin Atacaman autiomaa.

Nyt esivaihdevuosien aikana olen ollut hirvittävän herkkä. Minua itkettää ihan typerät asiat ja jokin sisälläni on niin kieroutunut, että nautin siitä. Oikein hakemalla haen YouTubesta ne kaikkein surullisimmat, ahdistavimmat eläinvideot ja nyyhkytän hiljaa sängyssäni. Pari päivää sitten näin niin karmean rescuevideon kaltoinkohdellusta koirasta, että piti mennä kylppäriin lukkojen taakse ja työntää kasvot pyyhkeeseen, ettei kuopus kuulisi, kuinka valtoimenaan itkin. Se viha ihmiskuntaa kohtaan… se on melkein musertavampaa kuin suru eläinparan kärsimysten vuoksi.

Eilen astuin vahingossa nuoremman koiran talutushihnan päälle ja purskahdin itkuun. Itku vain tuli täysin spontaanisti, ja minä annoin sen tulla. Miten tällaisen olotilan voi kääntää positiiviseksi?

Aamulenkillä ajattelin, että ehkä minä nyt itken koko elämäni edestä, ja sehän on vain hyvä asia. Ehkä minun kuuluukin kahmia YouTubesta kärsimystä ja toivottomuutta, jossa sitten rypeä ja velloa. Tällaiselle ihmiselle se on kuin allasterapiaa. Hoitaa henkistä patoumaa ja avaa tukkeutuneet kyynelkanavat. Koko tähänastisen elämäni olen yrittänyt olla vahva. Ehkä nyt on aika antaa itselle lupa vetistellä.

Ikääntyminen on yhtälailla henkinen kuin fyysinen matka. Koen, että minulle on hirvittävän tärkeää ymmärtää, etten itke vanhenemisen vuoksi – eihän vanhenemisessa ole mitään pahaa, se on täysin luonnollista – vaan itken niitä kyyneleitä, jotka elämä on minulle velkaa. Olen oppinut vaalimaan jokaista pisaraa, koska niistä jokainen vie lähemmäs valmista, eheää minua.

Kyllä. Olen matkalla jonnekin. Ja opin jotain uutta joka askeleella.