Tavoitteita ja kuolemaa

Viime julkaisussa kerroin tämän  vuoden tavoitteista ja mainitsin, että tahdon tasapainottaa talouteni ja suunnata arjessa ja ajatusmaailmassa kohti minimalistista elämäntapaa.Ihan ensimmäisenä aloin etsiä pienempää asuntoa, koska se toimenpide vaikuttaa näistä tavoitteista molempiin. Nyt asiat edistyvät huimaa vauhtia.

Minulle tarjottiin asuntoa tästä aivan läheltä. Sitä vielä remontoidaan, mutta remontin pitäisi valmistua kevääksi. Kävin katsomassa paikan päällä ja siellä on pistetty töppöstä toisen eteen ihan vauhdilla. Jos kaikki menee hyvin, pääsen muuttamaan ehkä jo tämän kevättalven aikana.

Samalla saan mahdollisuuden raivata kaiken turhan (sellaisen, joka ei kelpaa kenellekään edes ilmaiseksi) roinan kierrätyskeskukseen ja pääsen aloittamaan tyhjältä pöydältä – sananmukaisesti. Aion hävittää suuren osan huonekaluistakin. Hankin tilalle vain pakolliset sillä ajatuksella, että ne kestävät vuosikymmeniä. Unohdan siis suosiolla Ikean palapelikalusteet, vaikka ne halpoja ovatkin. Nyt ajattelen ekologisesti ja armottoman vanhanaikaisesti. Isältä pojalle, äidiltä tyttärelle -tyyliin. Aion löytää kaiken tarvitsemani käytettynä, mutta tietenkin hyväkuntoisena.

Kun minä kuolen, minusta jää jäljelle vain antiikkikalusto ja kasa tuhkaa.

Kuolemasta puheen ollen, parhaan ystäväni äiti kuoli toissayönä. Kävin hänen luonaan siivoamassa aina silloin tällöin ja leivoin pyynnöstä mokkapaloja juhliin, muuten emme tunteneet kauhean hyvin. Hän sairasti syöpää, josta suurin osa ihmisistä paranee. Sisukas nainen, mutta niin vain hänkin kaatui, niin kuin joku päivä kaadumme kaikki.

Vaikka olen empaattinen ihminen, en koskaan tiedä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa. ”Olen pahoillani” kuulostaa niin kauhean ontolta. Kuka tahansa voi sanoa niin. Siispä jätin sen sanomatta ja kysyin ystävältäni, oliko äidin kuolema tuskaton ja kuinka hän itse voi, onko kauhean haikea ja paha olla, kuka järjestää hautajaiset, tarvitaanko jotain apua. Juttelimme asiasta pari kertaa, mutta muuten yritin olla mahdollisimman normaali, koska sitten kun minun äitini kuolee, en tule kestämään halailijoita ja myötäeläjiä. Jatkuva asian pintaan raapiminen tuntuisi paljon pahemmalta, kuin omassa rauhassa sureminen.

Olemmekohan me nyt 46-vuotiaina sillä murtovesialueella, jossa makea ja suolainen vesi kohtaavat? Elämän mukavuus ja vakaus kohtaa kaiken katoavaisuuden.