Kuinka päästää irti
Aamun ulkoilu venähti puolestatoista tunnista kahdeksi tunniksi. Sen enempää minulla kuin koirillakaan ei ollut kiirettä kotiin. Kotona keitin kahvit ja aamupuuron, ja istahdin puolinukuksissa syömään. Siinä se sitten valkeni minulle: salaisuus sisäisen rauhan takana.
Kaurapuuroa puhallellessa tajusin, etten ole lainkaan katkera ihminen. Pitää puhdistautua katkeruudesta. Siinä se salaisuus on.
Kun kelaa henkilöhistoriaa taaksepäin sitä huomaa, että on mokannut valtavan monta kertaa. Moni mokista on niin häpeällisiä, ettei niitä mielellään edes muistele. Samalla, kun itse on mokannut, näkee kaikki ne vaihtoehtoiset reitit joita elämä olisi voinut kulkea, mikäli olisin pitänyt itseni aisoissa. Sitä näkee myös kaikki ne lukemattomat kerrat, kun minua kohtaan on oltu epäoikeudenmukaisia, jopa julmia, sadistisia. Väkivallan jättämät arvet ja vauriotkin on helppo huomata. Miksi siis en ole katkera, vaikka minulla olisi katkeruuteen syytä?
Katkeruus kohdistuu usein toiseen ihmiseen ja siihen, että kokee tulleensa väärin tuomituksi tai kohdelluksi, mutta jos tarkemmin ajattelee, emme me ole katkeria iskuista, joita olemme saaneet, vaan niiden seurauksista. Meistä on tullut henkisesti raajarikkoja, siksi olemme oireilleet ja erehtyneet useammin kuin moni muu. Vaikka usein osoitammekin syyttävällä sormella menneisyytemme demoneita, loppupeleissä syyttävä sormi iskee kuin tikari omaan syyllisyydentuntoomme. Emme vain tahdo nähdä, että katkeruutemme todellinen syy ei ole syyssä vaan seuraamuksissa, ja niistä seuraamuksista syytämme itseämme. ”Pitääkö minun aina… Miksi en osaa… Miksi en voi… Miksi olen tällainen…”
Viha ja kauna loppuu, kun laskee syyttävän sormensa ja antaa itselleen anteeksi. Teit sen, mihin sinulle jaetuilla elämänkorteilla pystyit. Teit parhaasi siitä huolimatta, että kaikki meni poskelleen. Tästä lähdetään parantamaan.
Nyt, kun esikoinen on toistamiseen elämänsä aikana törmännyt Asperger oireyhtymän aiheuttamiin konkreettisiin ongelmiin ja hänen elämänsä on mullistumassa ja hakemassa uutta uomaa, minä olen äitinä opettelemassa irti päästämisen taitoa myös toisella tavalla. Opettelen ajattelemaan nuorta miestä ihmisenä, joka tavoittelee unelmaansa. Yritän lopettaa jarruttamisen, irrotan käteni käsijarrulta. Annan hänen yrittää silläkin uhalla, että pettymyksiä tulee ja hänellä on normaalia suurempi riski masentua niiden johdosta.