Painajaismainen lauantai

Väsyttää niin, etten saa pidettyä silmiä auki. En tiedä, johtuuko eilisestä. Ehkä tämä on joku jälkitrauma.

Eilen oli kamala päivä. Eikä mikään ihan tavallinen kamala päivä vaan tyyliin neljän ihmisen elämä pilalla -kamala päivä. Mutta olin käsittämättömän rauhallinen. Yhdessä vaiheessa sain soiton poliisilta ja otin senkin vastaan niin hillitysti, etten muista ikinä vastaavassa tilanteessa säilyttäneeni mielenhallintaani yhtä hyvin. Hetken mietin rikosilmoituksen tekemistä – siis kyllä, se oli niin kamala päivä –  mutta laskettakoon heikkouksiini se, ettei minulla riitä energiaa tappelemiseen. En yksinkertaisesti jaksa typeriä, hysteerisiä ihmisiä, ja jos tekisin rikosilmoituksen, se hysteria ja typeryys räjähtäisi ennennäkemättömiin mittoihin.

Tiedän, että ärsytän ihmisiä. Kaikkein eniten ihmisiä ärsyttää se, kun tietoisesti jätän vastaamatta provokaatioon. Asetan itseni sen riekkumisen ja räksyttämisen yläpuolelle, jatkan elämääni, niin kuin räksyttäjiä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta se ei tarkoita sitä, etten kokisi tilanteesta stressiä ja mielipahaa. Tai no, sanotaan ihan suoraan, että minua vituttaa se touhu.

Nyt haluaisin vain nukkua mentaalisen krapulani pois, mutta ei auta kuin lähteä töihin ja teeskennellä iloista. Työssäni on pakko teeskennellä. Se on muuten mukavan työn ainoa varjopuoli. En voi koskaan lähteä sinne purkautumaan kahvitauolla tai murjottamaan pois paskaa fiilistäni. Siellä on ajateltava muita enemmän kuin itseään.