Tositarinoita Halloween edition: Hoivakodin hattupäiset miehet

(Nimet muutettu yksityisyyden suojaamiseksi)

Elettiin syksyä 2004. Olin juuri eronnut silloisesta miesystävästäni ja aloittanut työt keskisuomalaisen pikkukaupungin vanhainkodissa. Rakennus oli uusi, kolme vuotta aiemmin rakennettu kaksikerroksinen kivirakennus lähellä järvenrantaa. Miljöö oli kaunis ja avara, ei millään tavalla pahaenteinen. Siksi ihmettelinkin kaupunkilaisten puheita, kun he kertoivat karttavansa paikkaa etenkin iltahämärissä. Jotkut kertoivat karttavansa jopa sukulaistensa luona vierailua, jotta eivät joutuisi oleskelemaan vanhainkodin tiloissa. Huonokuntoisia mummoja ja pappoja kuskattiin invataksilla sukulaisten luo kylään, koska lapset ja lapsenlapset eivät tahtoneet altistua jollekin, jota kukaan ei osannut kuvailla tai nimetä.

Oma tilanteeni oli toinen. En viihtynyt kotona, koska siellä lojui vielä entisen miesystäväni tavaroita, eikä rahaakaan ollut rasitteeksi, siispä otin vastaan kaikki tuurausvuorot ja ylityöt, mitä suinkin saatoin itselleni haalia.

Ensimmäiset kuukaudet viihdyin työssäni hyvin. Tutustuin muuhun henkilökuntaan, parin kanssa ystävystyinkin. Henkilökunta ei kertaakaan ilmaissut minkäänlaista työympäristöön liittyvää pelkoa tai huolta. Myöhemmin ajattelin, että ehkä se oli vain tapa suojella uusia työntekijöitä turhalta stressiltä.

Mutta sitten vastuualueeni alkoi kasvaa. Opittuani talon tavoille sain entistä enemmän vastuuta mm. vainajien siirroista ja huonokuntoisista asukkaista, joilla oli oma asuinsiipensä erillään eläväisemmistä hoidokeista. Välillä joku siirtyi saattohoitoon ja nekin, jotka tällä ”Atlantic Roadiksi” kutsutulla käytävällä vielä olivat jokseenkin tolkuissaan, harvemmin jaksoivat kauan seurustella edes sukulaistensa kanssa. Ensin en pitänyt Atlanticia sen kummempana kuin muitakaan käytäviä, mutta vähitellen huomasin jotain omituista sekä työntekijöiden käytöksessä että asukkaissa.

Kukaan ei saanut mennä liinavaatevarastoon yksin. Kun kysyin miksi, minulle sanottiin, että ovi ei ollut kunnossa ja se saattoi napsahtaa arvaamatta takalukkoon, jolloin sitä ei saanut sisältä käsin auki. Joku oli joskus jäänyt liinavaatevaraston vangiksi koko yöksi, osastonhoitaja selitti. En kuitenkaan koskaan löytänyt ovesta mitään vikaa, eikä sitä koskaan käynyt kukaan korjaamassa.

Osa asukkaista oli myös erikoisen säikkyjä. Huonetta siivotessa tunsin jatkuvasti silmät selässäni. Asukas saattoi herkeämättä vahtia jokaista liikettäni. Eräs melkein 90-vuotias vanha rouva, hauras kuin syksyn lehti, pelkäsi läsnäoloani niin paljon, että itkeä tihrusti hiljaista itkua.

Asukkaiden levottomuuden laitoin ensin dementian piikkiin, kunnes eräänä kauniina kevättalven päivänä olin avaamassa yhden Atlantic Roadin asuinhuoneen kaihtimia, jotta asukas saisi nauttia auringonvalosta. Asukas oli mies, joka tuskin koskaan puhui. Hänellä ei käynyt juurikaan vieraita ja tekohampaat lojuivat käyttämättöminä vesilasissa. Ilman tekareita puhe oli puuroutunutta muminaa ja sen kuuleminen niin poikkeuksellista, että ihan säpsähdin, kun mies yllättäen alkoi puhua.

”Sano niille miehille, että ottavat hatun pois päästä, kun tulevat. Enhän minä muuten niitä tunne.”

Yritin kysellä mitä miehiä hän tarkoitti, mutta vanhus oli puolikuuro ja sekava, joten päätin ottaa asian puheeksi kahvihuoneessa. Kun mainitsin hattupäiset miehet, naiset jähmettyivät silmät pyöreinä niille sijoilleen. Tunnelma muuttui leppoisasta niin kireäksi, että saan vieläkin kylmiä väreitä sitä muistellessa.

”Kuulitko varmasti oikein? Eihän Eskon puheesta tahdo oikein selvää saada.”

Kun vakuutin kuulleeni oikein, työkavereista itselleni läheisin kertoi, että siitä asti, kun hoivakoti avattiin, vanhukset olivat puhuneet hattupäisistä miehistä, jotka saapuivat öisin mekastamaan käytäville ja asuinhuoneisiin. Joskus huonokuntoisten asukkaiden huoneet oli yön aikana myllätty ja yöpöydät ja lipastot työnnetty seinänvierustoilta keskelle lattiaa. Pari hoitajaa oli jopa eronnut tehtävistään nähtyään vanhanaikaisiin hattuihin ja pitkiin harmaisiin trenssitakkeihin pukeutuneiden miesten seisovan käytävän päässä tai asuinhuoneen oven takana tuijottamassa tyhjyyteen. Kasvoja ei näkynyt. Vain tumma varjo siinä, missä kasvojen olisi pitänyt olla.

Tarina oli karmiva, mutta vaikka hetken kuljinkin Atlantic Roadin käytävällä sydän kurkussa, pelko häiveni vähitellen. Viikkoihin ei tapahtunut mitään erikoista. Ei ennen toukokuun alkua.

Olin aloittamassa aamuvuoroa. Työparini oli kevätflunssassa ja hoitajilla aamupalaveri, eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä yksin liinavaatevarastoon hakemaan puhtaita vuodevaatteita. Kaiken varalta otin mukaan ovistopparin, jolla estäisin oven sulkeutumisen.

Atlantic Road oli hiljainen kuten aina. Vain aamulääkkeitään odottavan Laina -rouvan vaimea valitus kantautui oven läpi käytävän puolelle. Mutta heti, kun lähdin kävelemään kohti käytävän perällä sijaitsevaa siivouskomeroa ja liinavaatevarastoa, kylmä ilmamassa iski vasten kasvojani. Aivan kuin olisin puhkaissut näkymättömän seinän ja kävellyt toiseen maailmaan. Jok’ikinen ihokarva nousi pystyyn ja iho meni kananlihalle.

En voinut pysähtyä, vaikka paniikki sai kämmenet hikoamaan. Ei lämmintä, nihkeää kuumeisen hikeä, vaan jääkylmää ja juoksevaa kauhunhikeä. Pakotin tutisevat polvet jatkamaan matkaa koska tiesin, että pysähtyminen olisi laukaissut täydellisen pakokauhun ja olisin juossut suoraan ulos, kotiin, ja työttömyyskortistoon.

Kun vedin kärryt ulos siivoustilasta huomasin, että hengitin pinnallisesti. Yritin pakottaa itseni rauhoittumaan, mutta avattuani liinavaatevaraston oven viimeisetkin itsehillinnän rippeet katosivat samantien.

Liinavaatevarasto oli hävityksen vallassa. Pyyhkeet, lakanat, pissaliinat, vaippalaatikot… kaikki oli viskottu ympäri lattioita. Rullattavat kärryt ja hyllyt oli työnnetty vinksin vonksin huoneen perälle ja voin vaikka vannoa, että haistoin ilmassa märän hiekan tuoksun!

Olin juuri paiskaamassa oven kiinni ja säntäämässä juosten pois Atlantic Roadilta, kun ilmaa halkoi järkyttävä huuto. Vaikka ääni ei ollut kova, se oli niin pelästynyt, että melkein pissasin housuihini silkasta kauhusta! En ole sitä ennen enkä sen jälkeen kuullut sellaista hätää!

Tunnistin huutajan vanhaksi rouvaksi, joka väänsi pelosta itkua joka kerta, kun kävin siivoamassa hänen huoneensa. Kun käännyin katsomaan, ennätin nähdä vain harmaan takin, joka katosi sisälle vanhan naisen huoneeseen.

Juoksin paikalle niin nopeasti kuin pystyin. En siksi, että olisin tahtonut. Enkä siksi, että olisin urhoollinen luonne. Oikeasti halusin vain kirkua ja paeta paikalta. Mutta ajatus itkevästä, avuttomasta rouvasta, joka ei jaksanut edes vartaloaan kohottaa, oli niin ahdistava, että kiskaisin huoneen oven auki vain nähdäkseni hattupäisen hahmon liukuvan aineettomasti seinän läpi ja katoavan.

Varmaan turha sanoakaan, että itisanouduin sinä samaisena päivänä. Työt lopetin kuukauden irtisanomisajan jälkeen, mutta noina viimeisinä viikkoina en suostunut astumaan kengänkärjelläkään Atlantic Roadin käytävälle.

Kauan noiden tapahtumien jälkeen kuulin, että 50-60-luvulla lähellä hoivakotia oli tapahtunut viiden ihmisen kuolemaan johtanut onnettomuus. Kolme pientä lasta oli harhaillut kevätjäille. Seuraavana päivänä lapsista oli muistona vain kolmet pienet jalanjäljet, jotka johtivat suoraan kohti sulaa. Kun ruumiita oli naarattu tulvivasta järvestä, kaksi miestä oli ajautunut veneellään päin jääpatoa. Vene oli kaatunut ja miesten kohtalo oli yhtä murheellinen kuin lastenkin. Miehet olivat kuolleet lähellä hoivakodin rantaa.

Ehkä – jos ilmiöille tahtoo etsiä syitä – hattupäiset miehet etsivät yhä edelleen lasten kohmeisia ruumiita järven pohjasta.