Nostalgiasta ja televisioviihteestä

Voi kuulostaa hullulta, mutta olen jo kauan kadehtinut ihmisiä, joille televisio toimii viihdykkeenä. Olen jopa haaveillut eläköidyttyäni istahtavani television ääreen keskeneräinen neule ja kahvikuppi kädessä katsomaan Hercule Poirotia tai jotain lämminhenkistä puutarhaohjelmaa. Paras ystäväni tekee tätä ihan säännöllisesti. Hänellä on televisio, jolla on ihan oikea rooli kodin äänimaailmassa.

Minulla on televisio suoratoistopalveluita varten. Katson nuorison kanssa Lokia ja itse olen elokuvien ystävä. Olisin kyllä innoissani hyvästä sarjastakin. Kaikki hyvät olen jo katsonut, siltä ainakin tuntuu. Good Omens tuli katsottua alusta loppuun muutamassa päivässä. Siinä sarjassa oli kaikki kohdallaan. Sen jälkeen yritin löytää uutta suosikkia, mutta ei ole osunut silmään mitään kiinnostavaa. Viimeisin katsomisen arvoinen oli The English. Se oli western -henkinen draama, jota aloin katsomaan vain roolituksen takia. Näyttelijöistä Emily Blunt on kertakaikkiaan hurmaava ja Chaske Spencer itselleni entuudestaan tuntematon, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Televisiosta on antenninjohto ollut kuukausia irti seinästä, koska sitä ei ole tarvittu. Nyt innostuin katsomaan ystäväni kanssa Alone – yksin erämaassa -sarjaa. Olen nauranut sitä katsoessa vedet silmissä – siis ihan sanamukaisesti. Jokin siinä ihmisen itse aiheutetussa kurjuudessa jaksaa huvittaa. Ystäväni kanssa olen seurannut myös Koko Suomi leipoo -sarjaa. Olemme myös katsoneet yhdessä paria etsiväsarjaa, mutta usein meillä on niin erilainen maku tässäkin asiassa, että harva on innostanut molempia. Ystäväni tykkää valoisista, iloisista, humoristisista sarjoista. Minä olen vähän melankolisemman ja vakavamman viihteen kuluttaja. Esimerkkinä Sean Beanin tähdittämä Broken (Särkynyt enkeli), jonka olen nähnyt jo kahdesti ja jaksaisin katsoa kolmannenkin kerran, mutta ystäväni sanoo, että se on niin synkkä ja masentava, että katsoessa tekee mieli sitoa kravatti hirttonarusta.

Syy, miksi en katso televisiota, ei ole huono tarjonta vaan se, etten osaa rajoittaa elämääni. Pitää olla tiettyyn aikaan television ääressä, eikä ohjelmaa voi paussata silloin, kun haluaa. Ajatella, että olen elänyt nuoruuteni 80-luvulla. Eivät ne rajoitteet silloin näin paljon ärsyttäneet. Nykyään televisio-ohjelmatkin voi katsoa Areenasta tai Katsomosta silloin kuin haluaa, ja kuvan voi paussata aina, kun siltä tuntuu. Mutta ei se vaan tunnu samalta. Ei siinä ole samaa fiilistä niin kuin joskus vuosikymmeniä sitten, kun piti sinnikkäästi malttaa oikeaan kellonlyömään. Ei voinut hoputtaa, ei kiirehtiä.

Ystäväni sanoo, että olen luonteeltani yhtä nostalginen kuin Cernin hiukkanen, mutta tässä olen kyllä eri mieltä. Minun nostalgisuuteni vain ei tarkoita sitä, että tahtoisin palata nuoruuteen. En tahdo. En tahdo palata aikaan, kun kaikki oli vaikeaa ja tahmaista. Ainoa asia, josta pidän nykyajassa, on tietotekniikka ja kehityksen mukanaan tuoma vaivattomuus. Kaikki muu tässä ajassa onkin sitten vinoutunutta paskaa. Erityisesti ihmiset itse. Mutta kyllä minusta on tullut nostalginen. Kaipaan sitä, että elämässä on aidosti seesteisiä hetkiä. Sellaisia, kun rauhallisuus ei ole valinta vaan pakko.