Aamun tunnelmia

Haluaisin elää yöllä. Silloin kaduilla ei ole ihmisiä ja saa olla rauhassa. Mieli tyyntyy. Maailma on virheetön. On hiljaista. Ainoa riesa on jalkoihin pyrkivä citykettu, joka ei pelkää edes verenhimoista koiravaljakkoa.

Aamuviiden lenkit ovat näin talvisin aika lähellä yötä. Vaikka auto yllättää aika ajoin, jalankulkijat ovat harvassa. Mutta kesällä viisikin on liian myöhään. Ihmiset tuppaavat kadulle tolkuttoman aikaisin.

Tänään koirat tekivät 8km aamulenkin sulassa sovussa Yleensä ne jossain vaiheessa kyllästyvät ja ajautuvat leikkikahinaan, mutta nyt riehuminen alkoi vasta kotipihassa. Siihen asti potkuttelin kelkalla perässä ja mietin, että jos olisi vettä ja koirille evästä, jatkaisin vielä seuraavat 20km.

Muistan, kun olin lapsi ja asuin pienessä kylässä korven keskellä. Rakastin sitä kylää, vaikka itse ajanjakso oli elämässäni hirveä.

Oli kuuma kesäpäivä, mutta tuuli kovaa. Järvellä oli korkeat aallot ja olin kylän poikien kanssa uimassa. Kylällä ei asunut minun lisäkseni kuin yksi tyttö, joka oli liian nuori leikkikaveriksi, siispä vietin paljon aikaa poikaporukassa. En ikinä unohda sitä päivää. Polttavan auringon, viileän puhurin ja kostean hiekan mikstuura kesakkoisella iholla. Aallot, joiden yli ei voinut hypätä. Piti mennä läpi. Pieni hento tyttö. Aallonmurtaja.

Pojat rakensivat lauttaa ja yrittivät työntää sitä vesille, mutta tyrskyt pistivät vastaan. Pitkät heinät keinuivat villisti pellolla. Koivujen latvat taipuivat, oksat piiskasivat ilmaa, lehdet kahisivat. Levitin kädet sivuille ja kuvittelin, ettei maailmassa ole muita. Vain minä ja vaahtopäät, tuuli, taivas ja maa.

Olimme rannalla kuusi tuntia. Kuudesta tunnista kuusi tuntia vedessä. Luulin, ettei vesi ole elementtini, mutta sinä päivänä se oli. Kun nousin vedestä, olin ryppyinen kuin vanhus. Maan vetovoimaa oli vaikeampi vastustaa.

Tänään olin lähellä samaa tunnetta. Jalkani lähes irtosivat jalaksilta. Mieli oli kaukana. Vain kädet tarrasivat todellisuuteen. Sormet kädensijalla. Sielu vapaa.