Kirjoituskurssi: mielikuvitus
Tämä tehtävä oli inspiroiva. Meille annettiin viisi sanaa (apuraha, viisumi, kielo, rannekello, sanomalehti), joiden varaan piti kirjoittaa lyhyt tarina. Rakastan mielikuvitustehtäviä! Tämä alla oleva tarina on kirjoitettu kymmenessä minuutissa, eikä sitä ole korjailtu, joten virheitä ja tönkköjä kohtia varmasti löytyy, mutta olipas tätä kivaa kirjoittaa!
NAPAKETTU
Joskus on otettava riskejä, vaikka se tarkoittaisi ammatillista ja sosiaalista itsemurhaa. Tämän jos minkä tiesi Fiona astuessaan vastaremontoidulle rautatieasemalle kädessään kulunut nahkasalkku, eilisen sanomalehti, ja muodottomaksi rypistynyt silkkihuivi. Matkalla hän oli katsellut, kuinka ruskankirjava maisema vilisti harmaan silmäparin ohi ja matka entisen ja nykyhetken välillä venyi kymmeniksi, lopulta sadoiksi kilometreiksi. Sitten silmäluomet painuivat kiinni, pää taipui ikkunaa vasten, huivin lumenvalkoiset liljankukat kurtistuivat kuin isoäidin suupielet.
Hän näki unta. Ensin napaketusta revontulien alla. Sitä jahtasi Salvador Dalin venyvä kello, mutta se ei ollut kultainen taskukello niin kuin Dalin maalauksessa, vaan sama halpa rannekello, jonka Fiona oli saanut lapsena äidiltään lahjaksi. Kuinka hän oli saattanut unohtaa kellon? Ainoan esineen, johon liittyi muisto äidistä! Mutta unessa kello, joka ei olemassaolonsa aikana koskaan saavuttanut ensimmäistä sekuntiaan, tikittikin eteenpäin hirveää vauhtia. Sen nuolenmuotoiset viisarit värisivät kiihkosta hyppiessään ajan ja ulottuvuuden yli, niin kiire niillä oli saavuttaa hätääntynyt napakettu ennen sen katoamista lumiluolansa uumeniin.
Fionaa pelotti enemmän kellon hajoaminen ja ajan riistäytyminen metallikuoriensa raameista, kuin napaketun turvaan pääseminen, mutta kesken ajojahdin hän ratsastikin jo kellonsa kumisella hihnalla. Se tosiaan oli kuminen, Fiona huomasi, ennen kuin loi katseen kohti taivaanrantaa ja näki smaragdinvihreän revontulimeren vaihtuneen Taj Mahalin marmorikattoon. Mausoleumin kaareva siluetti tähtitaivasta vasten oli niin uskomaton näky, että Fiona tunsi pakottavaa tarvetta työntää sormensa koristeellisten kaiverrusten vuosisatoja vanhoihin uurteisiin. Hän yllytti kelloaan, mutta kello ei totellut, vaan iski Fionaa nahkahihnalla kipeästi takaraivoon. Fiona ähkäisi kivusta ja kääntyi vihaisena ympäri.
Juuri ennen heräämistä Fiona näki napaketun hengettömän ruumiin roikkuvan kellon soljessa. Aika oli saanut sen kiinni ja seivästänyt metallihakaan. Kirkkaanpunainen veri jätti räikeät tahrat helmenvalkoiseen lumeen. Ei, Fiona hätkähti. Se ei ollutkaan lunta. Se oli maalia.
Ihmisvirta soljui Fionan ohi, mutta hän seisoi yhä laiturilla puristaen kädessään ryppyistä liljankukkahuivia. Huivista katosi kauneus, Fiona ajatteli, mutta silti se pysyi kauniimpina kuin taide, jota hän kantoi salkussaan. Sen taiteen avulla hän oli saanut kolmivuotisen apurahan ja heittänyt kaivoon kaiken. Aivan kaiken. Myynyt rakastamansa asunnon muuttaakseen Lapin erämaamökkiin. Riitautunut äidin kanssa ja katkonut välit sisaruksiin, jotka ennen olivat seisseet hänen sosiaalisen elämänsä peruspilareina. Ilman sisaruksia hän jäi yksin, koska kuten taiteensa myös Fiona itse oli ruma, suorastaan groteski. Ei ehkä ulkoisesti, mutta sisäisesti häntä oli vaikea sietää. Fionan itsensäkin oli vaikea sietää Fionaa. Niin luotaantyöntävä hän oli.
Käsi retkahti sivulle ja huivi leijaili kivilaatoille. Väsyneenä Fiona nosti eteensä sanomalehden ja oli jo vähällä hellittää siitäkin, kunnes katse liimautui pieneen artikkeliin sivun laidassa. “Näihin maihin tarvitset viisumin”, otsikossa luki. Fiona valpastui. Ennen kuin silmät jaksoivat listaan asti, hän jo laski mielessään, kuinka paljon apurahasta oli jäljellä. Miten kauas sillä pääsisi? Piti päästä kauemmas kuin Lappi. Piti päästä vieraille maille. Taj Mahalin marmorikivien hehkuun.
Hänen aikansa oli lopussa. Kolme vuotta oli kulunut töhriessä kankaalle rietasta taidetta, jota yksikään terve pää ei kestänyt katsella. Nyt apuraha oli loppumassa ja villiintynyt kello oli saanut hänet kiinni. Kohta se iskisi piikkillään. Seivästäisi sydämen niin kuin oli tehnyt napaketullekin. Mutta ei vielä. Katse oli tavoittanut jotain. Se luki listassa toiseksi viimeisenä. INTIA.