En ole pahoillani
Kun olin nuorempi, rakastin väittelyä, ja tiesin olevani siinä hyvä. Olin nopea ajattelija, verbaalisesti taitava, teräväkielinen. Kypsyttyäni ymmärsin, että väittelemisessä on väittelijälle itselleen yhtä vähän järkeä kuin serpentiinissä. Väitellessä kukaan ei voita, koska kumpikaan ei muuta näkökantojaan – en ole ikinä nähnyt tilannetta, jossa väittelyn toinen osapuoli tunnustaisi olevansa väärässä – siispä kahden ihmisen välinen väittelyksi kärjistynyt keskustelu on oikeasti vain asiallista riitelyä, ei sen kummempaa. Väittelyssä on järkeä vain silloin, kun se tapahtuu julkisesti. Silloin siitä tulee tapa vaikuttaa.
Minulla on aiemmin ollut täällä Lilyssä kaksi blogia. Toinen niistä oli suunnattu niin pienelle lukijakunnalle, etten nähnyt sen ylläpitämisessä mitään järkeä. Toinen oli mielestäni ihan hyvä terveellisiin elämäntapoihin ja elämäntapamuutokseen keskittyvä blogi. Tykkäsin kirjoittaa sitä, sillä oli lukijoita, olin motivoitunut sen ylläpitämiseen. Mutta tapani kirjoittaa on välillä melko lennokas ja vapaa, eikä se sovi kukkahattutädeille. Nykyään tämäkin maa on täynnä pilkunviilaajia, jotka näkevät puitteet (sanat) ja takertuvat niihin kykenemättä näkemään ajatusta puitteiden takana. Ihmettelen sitä, että sain julkaistua niinkin monta tekstiä ennen kuin nillittäminen alkoi.
Pari tällaista kielenvartijaa liimautui riesakseni ja kulissien takana (kommenttien hallinnassa) alkoi melkoinen kuhina. Yhden kommentin julkaisin, sitten en jaksanut enää vaivautua, mutta motivaatio kirjoittamiseen sammui, kun se vänkääminen alkoi. Jos julkaisen kritiikin ja vastaan siihen, sen pitäisi riittää. Ei minulla ole kärsivällisyyttä kahlata läpi useita kommentteja, jotka koskevat aiheen sijaan jotain yksittäistä sanavalintaa. Hyvää väittelyä ei saa aikaiseksi yksin. Kun olen kertaalleen ilmaissut kantani ja selvästi osoittanut, etten ole kiinnostunut väittelystä, aiheen voi jättää siihen. Jos sen jälkeen vielä inttää, silloin syyllistyy riidan haastamiseen.
No, motivaatio kuoli ja hautasin blogin kesken jääneiden tuotosten yhä vain kasvavaan kasaan. Poistamispäätöksen tein spontaanisti hetkellisen kiukun puuskassa, mutta en katunut päätöstäni silloin, enkä kadu sitä nyt. Enkä ole pahoillani siitä, etten jaksa tuhlata aikaa väittelemiseen etenkään, kun väittelyn aihe on täysin epärelevantti. Julkaisen kyllä myös tätä blogia koskevan kritiikin, jos sitä saan, mutta riitelemään en ala.
Eilen minulle oli jättänyt kommentin yksi edellisen blogini lukijoista. Syvällisen ajattelu- ja kommentointitapansa vuoksi hän oli yksi suosikkilukijoistani. En tahdo julkaista kommenttia täällä, koska sen aihe liittyy vanhaan blogiini. Tahdon hänelle kuitenkin sanoa, että täällä kaikki sujuu mallikkaasti. Elämä menee eteenpäin niin kuin minäkin.