Ensimmäinen lensi yli käenpesän
Olen ollut monessa mielessä huono äiti. En rakkaudettomuuttani, vaan elämänhallinnan ja tunne-elämän tasapainottomuuden vuoksi. Kun lapset olivat pieniä, tein paljon vääriä valintoja. Taistelin omia demoneitani vastaan. Rakensin suurista odotuksista vielä suurempia korttitaloja, jotka poikkeuksetta romahtivat ja hautasivat minut yhä syvemmälle pettymysten suohon. Lapset kärsivät kiukunpuuskistani, ahdistuksestani, masennuksestani. Häilyvistä mielialoistani ja impulsiivisuudestani.
Toisaalta rakkauteni lapsia kohtaan on ollut ylitsevuotavaa. En vain ole osannut näyttää sitä. Raivonpuuskat syntyivät puhtaasti pelosta. Olen viimeiset 18 vuotta pelännyt kuollakseni, että lapsille tapahtuu jotain, koska sillä tavalla sattuma on aina johdatellut minua: jokainen lupaava virtaus on vienyt umpikujaan tai uuteen katastrofiin, josta on selvinnyt vain muuttamalla suuntaa. Hyppäämällä yli laidan. Painamalla paniikkinappulaa.
Siispä olen ollut kauhusta sykkyrällä siitä asti, kun esikoinen syntyi.
Ajatella, että siitä on jo kahdeksantoista vuotta. Siinä ajassa olen viettänyt monet päänsisäiset hautajaiset, niin varma olen ollut vääjäämättä lähestyvästä murhenäytelmästä. Tämän kuun alussa esikoinen muutti omaan asuntoon, mutta kauhu ei ole väistynyt vieläkään. Pelkään, ettei hän selviä koulusta. Pelkään, että hän törmää samoihin seiniin ja kuiluihin kuin minäkin. Pelkään, ettei hän ole tarpeeksi vahva ja sopeutuvainen.
Pixabay
Rakkaimmat muistot esikoisen lapsuusajalta liittyvät lapseen itseensä. Siihen, miten hän rakasti tarinoita. Kuinka kävimme yhdessä kirjastossa ja valitsimme ison pinon kirjoja dinosauruksista, avaruudesta, eläimistä, rekoista, ja junista. Joka ilta luettiin satuja. Kun kuopus syntyi, keksin tarinoita, joita esitin lapsille pehmoleluilla. Esikoinen rakasti pehmoja! Sänky oli niitä täynnä, ja jokaisella oli oma nimensä. Pehmotarinat olivat aina jotenkin hassuja. Muistan, kuinka lapset nauroivat.
Silloin he vielä nauroivat.
Esikoisella on aina ollut rajaton mielikuvitus. Se on meitä yhdistävä tekijä. Olemme yhdessä rakastaneet ilmiöitä, jotka eivät ole mahdollisia tässä maailmassa. Olemme eläneet suurimman osan elämästämme vältellen todellisuutta.
Juhlista rakastimme joulua ja halloweenia. Halloweenin aikaan piilotin lapsille pelottavia lahjoja pihamaalle ja annoin käteen kartan, jonka avulla aarteet voi löytää. Sääntönä oli, että etsimisen sai aloittaa vasta pimeän tultua ja se piti tehdä taskulampun valossa.
Esikoinen rakastaa vanhoja asioita. Keskiaikaa, kynttilöitä, miekkoja… Hän sai etsiä vanhan kynttilälyhdyn valossa. Halloween -karkkeja, pieniä leluja, kurpitsailmapalloja.
Pojan kasvaessa sadut ja leikit vaihtuivat sarjoihin ja elokuviin. Vieläkin kokoonnumme yhdessä katsomaan Hobitit ja Taru sormusten herrasta -elokuvat joka syksy. Marvel -leffat on katsottu jo elokuvateatterissa. Vaikka esikoinen asuu nyt omassa asunnossaan, hän tulee meille joka perjantai, että voimme yhdessä katsoa Loki -sarjan uusimman jakson Disney plussalta.
Esikoinen sai diagnoosin pitkällisten tutkimusten jälkeen jo alakouluiässä: asperger ADD piirtein. Ei se mitään muuttanut. Olin arvannut asian jo kauan ennen kuin tutkimukset aloitettiin. Hän kävi esikoulun kahdesti ja peruskoulun erityiskoulussa, jonka jälkeen vuoden erityisammattikoulua, kunnes tänä syksynä pääsi toivomalleen alalle tavalliseen ammattikouluun. Vaikeaa on ollut, mutta motivaatio on kova. Toivottavasti se riittää.
Nyt kotona on vain yksi lapsi, joka hänkin jo yhdeksännellä luokalla.
Tämä blogi sai alkunsa esikoisen poismuutosta. Minulle tämä on varma merkki siitä, että olen aloittanut siirtymän äidistä takaisin omaksi itsekseni. Toivottavasti olen oppinut matkan varrella jotakin. Nähtäväksi jää. Näillä sivuilla seuraan ikääntyvän naisen matkaa äidistä vanhukseksi.