Entisen päihderiippuvaisen puheenvuoro
Kävelin aamulla naapuritalon ohi ja kaksi nuorta miestä poltti kannabista talon nurkalla. Kummallakin oli huppu syvällä päässä ja katse alas luotuna, mutta eleet nykivät levottomina ja nauru kuulosti kalsassa pakkasaamussa huomiotaherättävän lennokkaalta. Tunsin haikeutta, jonka jokainen entinen päihteidenkäyttäjä tunnistaa.
Toisin kuin monet tuntuvat kuvittelevan, päihteistä irti pääsemistä ei läheskään aina edellä pohjakosketus. Tai tavallaan kyllä. Tavallaan minäkin koin tietynlaisen pohjakosketuksen, koska en enää muistanut mitä olin lääke- ja alkoholihuuruissani toilaillut ja sain kuulla tekemisistäni sitten kaupankassalla ja kaduilla täysin tuntemattomilta ihmisiltä. Mutta en minä sen takia lopettanut. En lopettanut edes siksi, että rahat olivat jatkuvasti loppu.
Lääkkeiden käytön lopettamista ei edeltänyt muuta draamaa kuin se, että minun ja silloisen parhaan ystäväni välit katkesivat. En nähnyt järkeä raskaan sortin sekoilussa sen jälkeen, kun siinä ei ollutkaan enää ketään, kenet olisin saanut vedettyä siihen härdelliin mukaan.
Lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttö on erilaista kuin pelkkä ryypiskely. Lääkkeiden kanssa menee muisti lähes poikkeuksetta (ainakin minulla meni). Kuuppa on sen verran viturallaan, että sitä voi käytännössä syyllistyä vaikka murhaan muistamatta veriteosta seuraavana aamuna yhtään mitään. Sen sijaan ryypiskelystä jää muistoja. Muistikatkokset ovat pätkittäisiä tai muistot vain sumentuvat, eivät katoa kokonaan. Elämästä ei riuhtaista irti isoja lohkoja niin kuin lääkepöhnässä.
Alkoholin käyttöön tuli pitkä tauko sen jälkeen, kun huomasin olevani raskaana, mutta esikoisen synnyttyä ensimmäinen tekoni oli silti hermojuoman korkkaaminen. Äitiys joka tapauksessa vähensi alkoholinkäyttöä. Olin niin kiinni lapsessa koko ajan, ettei siinä voinut vetää lärvejä. Olin myös koko ajan niin väsynyt, etten kyennyt muuhun kuin tissutteluun. Kuopuksen synnyttyä tissuttelu jatkui, mutta sitten erosin parisuhteesta ja päätin elää yksin lasten kanssa. Se saattoi jopa pelastaa henkeni. Pikkuhiljaa löysin elämässä tasapainon. Yksin olin onnellisempi. En stressitön, mutta ehdottomasti skarpimpi ja rauhallisempi.
Nykyään en enää juo juuri ollenkaan. Tämäkin on muuten yleinen harhaluulo: alkoholisti ei voi koskaan olla kohtuukäyttäjä. Kyllä voi. Tällä hetkellä pystyn juomaan maksimissaan kaksi lonkeroa, niistäkin toisesta menee osa viemäriin. Juon ehkä kerran kuukaudessa jos sitäkään, saattaa mennä monta kuukautta täysin tipattomana. Juodessani vakioannos on yksi lonkero. Väkeviä en kestä enää ollenkaan.
Miten tämä on mahdollista? En tiedä. Kroppani yksinkertaisesti teki tenän. Se ei enää siedä alkoholia.
Vaikka olen helpottunut siitä, ettei enää tarvitse piilotella viinapulloja vierailta tai meikata krapulaa piiloon, vanha ongelmakäyttäjä nosti silti päätään, kun katsoin niitä nuoria poikia siinä naapuritalon nurkalla. Minä todella kaipaan sitä tunnetta, kun päihteet olivat elämäni tärkeysjärjestyksen ykkösjuttu. Kaipaan sitä helpotuksen ja rauhan tunnetta, kun otan sen ensimmäisen annoksen. Kaipaan sitä keveyden tunnetta, kun mieli alkaa irrota todellisuudesta. Kun fyysinen katoaa, olen pelkkä kelluva, painoton, tiedoton henki kaiken arkisen yläpuolella. Vapaa maailmasta. Painovoiman rajojen ulkopuolella.