Ikääntymistä revontulien alla

Heräsin tänään vasta 05.30. Ennen kuin katsoin kelloa ihmettelin, miksi minua ei väsytä ollenkaan. Normaalisti herään neljältä odottamaan ärtyneenä kello viiden ylösnousua ja olen koko ajan väsynyt. Ilmeisesti minulle luonnollisin ylösnousuaika on puoli kuudelta. Vasta nyt vanhempana – kohta 46-vuotiaana – olen oppinut nukkumaan. Saatan nukkua jopa 7 tuntia yössä. Nuorempana olisin pärjännyt viiden tunnin unilla, mutta en osannut nukkua sitäkään. Ihana vanhuus!

Kävin koirien kanssa koirapuistossa. Husky heittäytyi taas hankalaksi ja värjöttelin tunnin 9 asteen pakkasessa ennen kuin se suvaitsi vapaaehtoisesti lähteä. Siirsin juomaveden verkon taakse. Aikansa juostuaan sille tuli niin kova jano, että sen oli pakko tulla pois. Vesi porsaan kotiin ajaa. Onneksi ei ollut -30. Silloin se olisi saanut jäädä sinne yksin juoksemaan. Olisin napannut pienemmän koiran mukaan ja häipynyt kotiin lämmittelemään. Siinähän olisivat ohikulkijat ihmetelleet. Puistoilun jälkeen tehtiin vielä puolen tunnin lenkki revontulten alla. Ihana aamu!

Olen pelännyt sitä hetkeä, kun en enää voi liikkua. Minulla on sukurasitteena nivelrikko. Jalkapöytä ja varpaat kipuilevat jo nyt niin kovasti, että aamulenkeillä husky joutuu vetotöihin. On pakko olla joku rengaspeli tai potkukelkka alla, jotta pääsen nauttimaan ulkoilusta niin paljon kuin haluan. Päivällä teen kyllä tunnin kävelylenkin, mutta jalkapatikalla, kovalla alustalla en pysty sen pidempiin matkoihin. Metsässä ja soilla kyllä onnistuu taivaltaa monta tuntia päivässä, koska alusta on pehmeä.

En pelkää ikääntymistä. En pelkää edes kuolemaa. Pelkään vain, että ikääntyminen rajoittaa ja kuoleminen sattuu.