Miksi eläintä on helpompi rakastaa kuin ihmistä?

Huomenna saan vanhan kirjahyllyn. Sain sen kirpputorilta ilmaiseksi, vain kotiinkuljetuksesta jouduin pulittamaan 15 euroa. Maalit ja maalaustarvikkeet hankin jo ennen kuin tiesin, löydänkö sopivaa hyllyä.

Olen katsellut viherkasveja, joita vihdoin uskallan hankkia, koska kohta saan ne hyllyn päälle niin korkealle, ettei koirilla ole sinne asiaa. Tarkoitus on myös rakentaa kissalle jonkinlainen väylä kirjahyllyn päälle, jotta se pääsee omaan rauhaan ilman, että tarvitsee kiipeillä vaatekomeron tasoille, ja samalla se saa olla perheen kanssa samassa tilassa.

Minusta tuntuu, että kissani on yksinäinen. Jos ei lemmikin ylläpito olisi niin kamalan kallista, hankkisin toisen kissan sille kaveriksi, mutta raha ei tahdo riittää edes nykyisiin menoihin. Meidän Eveliina parka. Se tulee kyllä öisin kainaloon, mutta harvemmin haluaa olla suorassa kontaktissa päivän aikana. Nukkuu vain tai repii verhoja.

Kissan nimi on Eowyn (tuttavallisemmin Ewe, Eveliina, tai Ewokki). Hankin sen toimintaansa lopettelevalta kotieläinpihalta, kun se oli vasta pentu. Jos olisi tilaa ja rahaa, pelastaisin kaikki maailman eläimet karvoihin katsomatta. Ihan ensimmäisenä kävisin tyhjentämässä löytöeläinsuojat, kaikki ne kuolemantarhoilla pienissä kopeissa lopetuspiikkiä odottavat stressaantuneet huskyt ja muut ihmisten pettämät lemmikit. Eläin tietää, kun sillä ei ole toivoa. Se tuntee, kun sen elämä on päättymässä.

Miksi erityisesti elämän varjopuolia nähneen ihmisen on helpompi kiintyä eläimeen kuin ihmiseen? Oletteko koskaan miettineet tätä?

Siksi, että olemme perustuksia myöten pettyneet ihmisiin, mutta sydän kertoo, etteivät eläimet koskaan petä meitä niin kuin muut kaltaisemme. Ne voivat olla oikukkaita, karkailevia, ilkikurisia, välinpitämättömiä ja kurittomia, mutta me rakastamme niitä silti, koska ne eivät ole pahoja edes silloin, kun ne käyttäytyvät huonosti. Ne ovat vain teeskentelemättä oma itsensä.