Esikoispojallani on asperger, enkä sano, että elämä hänen kanssaan olisi ollut ruusuilla tanssimista, mutta kokonaisuutena nyt jo omillaan asuvan pojan kasvattaminen oli helpompaa kuin tämän kuopuksen, joka on nyt 16-vuotias ja polttaa näppinsä milloin missäkin liemessä.

Tupakanpolttoa, vapea, ja nuuskan käyttöä en stressaa, koska se on niitä asioita, joihin ajaudutaan kaveripiirin myötävaikutuksesta ja sen estäminen on käytännössä mahdotonta. Tiettyyn pisteeseen asti voi takavarikoida vapelaitteita ja tarkistaa ja tyhjentää taskuja, mutta vaikka saisi kitkettyä touhun kotona, se jatkuu kodin ulkopuolella. Ensimmäisillä kerroilla suljin rahahanatkin, mutta sekään ei pidemmällä tähtäimellä tehnyt muuta kuin pahaa, koska poika hankki nikotiininsa velaksi ja oli sitten korviaan myöten auki joka suuntaan. Niiden suhteen siis annoin jo olla. Enhän minäkään tupakanpolttoa muiden käskystä lopettanut. Lopetin huomattuani, että siitä tulee paha olo ja se maksaa maltaita. Kyllä se järki kasvaa ajan myötä.

Viikko sitten jätkä jäi kiinni alkoholista. Oli tissutellut kaverinsa ”kartanolla” sunnuntai-iltana ja sai siitä hyvästä kunnon läksytyksen ja viiden päivän kotiarestin. Se se olikin muuten tuskaa noin sosiaaliselle nuorelle! Voi sitä kärsimyksen määrää! Edelleen kavereiden kanssa liikkuessaan joutuu todistamaan olinpakkansa aina, kun kysyn, ja kotiintuloajat ovat tiukentuneet entisestään. Kotiintuloajat, joita poika ei ole koskaan rikkonut – ei edes tissuteltuaan – vaikka ne ovat jo tähän asti olleet tiukemmat kuin monella kaverillaan.

Pojan parhaat kaverit ovat innostuneet skinhead -tyylistä, joka ilmeisesti on viime aikoina noussut aika paljon pintaan nuorten keskuudessa. Hankitaan maihareita ja pilottitakkeja, ajetaan hiukset pois ja liikutaan porukassa. Kun kuopus ilmoitti seuraavansa esimerkkiä, olin järkyttynyt. ”Minä en sinusta rasistia kasvattanut!” -keskustelu käytiin tiukkaan sävyyn. Sitten kuulin, mitä se porukka oikeasti tekee, ja rupesi naurattamaan koko touhu. Siellä ne olivat jutelleet ja vitsailleet sovussa romanialaisten matkamiesten kanssa ja lyöttäytyneet vartijan ja maahanmuuttajajengin kanssa yhteen tavoittaakseen nuorisoporukan, joka oli aiheuttanut häiriötä kauppakeskuksessa.

Tiedän, että osa poikani kavereista on aidosti ulkomaalaisvastaisia, mutta eivät järjettömyyteen asti, ja poikani on alusta asti ilmoittanut, että tykkää vain siitä tyylistä, ei häntä kiinnosta haastaa riitaa kenenkään kanssa. Hän seurusteleekin tytön kanssa, jonka isä on romani, eikä ole koskaan antanut kenenkään etnisen taustan vaikuttaa siihen, onko tämän kanssa kaveri vai ei.

Olen silti onnellinen siitä, että kevät on alkamassa. Nyt pojan aika menee mopoa rassatessa. Se kaveri, jolla on käytössä tilava lämmin talli mopohommia varten, on tasapainoisen ja rauhallisen oloinen jätkä. Siellä on vanhemmat vahtimassa touhua, eikä minunkaan tarvitse olla koko ajan varpaillani. Koulunkäynnissäkin on tapahtunut positiivinen muutos. Enää koenumerot eivät olekaan hällä väliä, vaan poika ihan aidosti ilahtuu, kun saa toivomansa arvosanan.

Tänään mietin, olenko muuttanut mielipidettäni siitä, kumpi äitiyden kannalta on raskaampaa, pikkulapsiaika vai teini-ikä. En ole. Raskaampaa oli ehdottomasti pikkulapsiaika. Se oli jatkuvaa taistelua väsymystä ja kiirettä vastaan. Kun lapset ovat pieniä, mikään järkipuhe ei heihin uppoa. Teini-ikäisen kanssa voi sentään keskustella ja hän ymmärtää ja osaa ilmaista itseään järkevästi.