Eilen kirjoitin siitä, kuinka toivon kevätväsymyksen kiertävän minut tänä vuonna kaukaa, mutta heti asiaa ajateltuani huomasin ensimmäiset oireet lähestyvästä uupumuksesta. Näin se alkaa:

• keskeneräiset projektit eivät enää kiinnosta
• alan uppoutua yhä enemmän musiikkiin tai unelmointiin, välttelen arkitöitä
• vaikka energiataso on vielä hyvä, motivaatio on vähissä
• ärsytyskynnys madaltuu.

Tästä on suunta vain alaspäin. Kohta töihin ei jaksaisi lähteä, lenkillä ei jaksaisi käydä, entiset ilonaiheet eivät tuota iloa, olo on vetämätön ja laiska, eikä mikään vitamiini- tai kahvimäärä riitä. Vihaan tätä vaihetta kevättalvessa! Syksyisin tai talvisin olo ei ole koskaan tällainen. En ole koskaan tarvinnut lisävaloa tai extra vitamiiniannosta pimeyden takia. Kevättalvi on ainoa vuodenaika, joka saa minut menettämään elämäniloni ilman mitään muuta syytä kuin valo. Kesällä on riski ahdistua, jos on liian kuuma koko ajan, enkä siksi pääse toteuttamaan itseäni, mutta sitä tapahtuu vain hellekesinä. Kevättalven uupumus sen sijaan on käytävä läpi jok’ikinen vuosi ilmoista riippumatta.

Minulla kevätväsymys näkyy myös itkuisuutena. Asiat, jotka eivät hetkauttaisi minua normaalisti millään tavalla, saattavat tässä vaiheessa vuotta aiheuttaa hirvittävän tunnemyrskyn.

Esimerkiksi nyt aamulla tulin aamupalalle ABC asemalle, koska täällä voin samalla kirjoittaa ja keskittyä eri tavalla itseeni kuin kotona velvollisuuksien keskellä. Samaan aikaan paikalle tuli joukko yläkouluikäisiä nuoria, jotka puhelivat pehmoisia omassa loosissaan. En kiinnittänyt porukkaan mitään huomiota ennen kuin he poistuivat paikalta pöytäni ohi ja ohi kulkiessaan yksi pojista rykäisi tavalla, joka muistutti yökkäystä. Jätkäsakki nauroi ja lähti.

Olen aivan varma, että he kommentoivat sanattomasti ulkonäköäni, eikä se ollut imartelevaa. Normaalisti olisin naurahtanut asialle. Olisin jopa saattanut lohkaista jotain nasevaa takaisin. Itselläni on samanikäinen poika, enkä ihan pienestä ota itseeni. Tiedän miltä näytän. En ole aikuisten mittapuulla sen enempää ruma kuin kauniskaan, mutta keskenkasvuisten poikien mielestä olen takuulla epämiellyttävä. Ei minulla ole mitään aikomusta heidän ystäväkseen pyrkiä, joten se on yhdentekevää, mitä he ulkonäöstäni ajattelevat.

Paitsi tänään. Tänään se kolahti.

Kun pojat olivat menneet, laitoin kännykästä etukameran päälle ja yritin hahmottaa, mikä ulkonäössäni on niin yököttävää. Onko silmämuna pudonnut poskelle vai hiukset jääneet kampaamatta vai vaivaako kasvojani toispuoleinen halvaus? En vielä ole uupumuksen siinä vaiheessa, että pillahtaisin itkuun tai saisin raivareita, mutta normaalisti en olisi antanut nuorison ölinöille mitään arvoa. Tästä voi tehdä vain sen johtopäätöksen, että olen jo hiukan rikki. Joku henkisen jaksamisen osastolla tiputtaa energiaa kuin vuotava putki ja kohta lillun kaulaani myöten kyynelnesteessä.