Minusta tuntuu, että tämä voisi olla elämäni parasta aikaa, mutta sitä varjostaa teinin yllättävä angsti, jonka alkuperästä ei oikein ota selvää. Vai tarvitseeko se edes mitään alkuperää? Riittää, että on 16-vuotias ja elämän- ja vapaudenkaipuu väräjää vatsassa kuin miljardi siipiään leyhyttävää sitruunaperhosta. Kaikki on kirkasta ja utuista, jännittävää ja pelottavaa, räikeän riehakasta ja masentavaa samaan aikaan.

Tosin pojaltani tuntuu puuttuvan täysin pelko, on vain vaaran viehätys ja korvavälikössä lepattava levottomuus ja epämääräinen jännitys, elämänkiihko.

Poika on ruvennut valehtelemaan yhtä ahkerasti kuin isänsä aikoinaan. On käsittämättömiä tempauksia. Lähtee kipeänä omille teilleen, hillumaan kaupungille kavereiden kanssa. Jää siitä tietenkin kiinni ja siitäkös riemu ratkeaa. Väittää olevansa jossain, mutta onkin muualla. Valehtelee ihan typeristä asioista. Kerran oli tyttöystävällään käymässä ja yritin soittaa. Soitin monta kertaa ja aloin jo menettää malttiani, kun poika ei lukenut viestejään, eikä vastannut puhelimeen. Lopulta vastasi viestillä ”akku loppui”.

Paskapuhetta. WhatsApp näyttää, ettei viesti ole mennyt perille, jos akku on loppunut. Näin se tekniikka kääntyy nuorta itseään vastaan.

Olin itse kauhea teini, ehkä olen ansainnut tämän. Karma kostaa. Mutta olisinko ollut kauhea teini, jos oma lapsuuteni olisi ollut turvallinen ja puhevälit äidin kanssa yhtä hyvät kuin minulla ja pojillani on tähän asti olleet? Mahdollisesti. Kuka tietää. Esikoispoika selvisi teini-iästä muutamalla yksittäisellä raivarilla. Kuopus on enemmän itseni kaltainen. Tempperamenttisempi ja tunteellisempi. Hän on suuremmassa vaarassa tehdä typeriä päätöksiä.

On vaikeaa päättää, millaisia seuraamuksia 16-vuotiaalle pojalle voisi antaa. Tällä hetkellä hermoni ovat niin kireällä, että asetin nuoren vapaa-ajan totaalikahleisiin. Kun hän jäi tupakanpoltosta kiinni, vein kuukausirahat sillä perusteella, että minä en rahoita hänen röökaamistaan. Rahaa sai vain, jos pystyi todistamaan, mihin sitä käytti. Koska viimeisen kahden päivän ajan törppöily on liittynyt valehteluun ja siihen, että on tehty kavereiden kanssa asioita, joita ei ole lupa tehdä, ajattelin liittää seuraamuksetkin kavereiden kanssa vietettyyn aikaan.

Huomenna pojalla on siis lupa mennä kouluun. Koulun jälkeen suoraan kotiin. Mihinkään muualle ei mennä. Jos tämä sujuu hyvin, ylihuomenna voin antaa luvan olla pari tuntia kavereiden kanssa.

Pojan kunniaksi on sanottava, että valtavasta turhautumisesta ja sisäisestä raivosta huolimatta hän osaa ottaa rangaistuksen vastaan. On kyllä sanonut monta kertaa, että jos isä asuisi samalla paikkakunnalla, muuttaisin isälle. Minä sanoin, että siitä vaan. Säännöt on luotu sitä varten, että voimme asua saman katon alla. Jos et osaa niitä noudattaa, se on jo selvä osoitus siitä, ettei me pärjätä täällä keskenämme.

Kaksi vuotta. Vielä kaksi vuotta, sitten poika on täysi-ikäinen. Sitä odotellessa…