Toisin kuin monet muut lapsuudessaan kaltoinkohtelua kokeneet, minä opin jo melko nuorena peittämään epävarmuuteni itsevarman kuoren taakse. Näyttelin itsevarmaa niin kauan, että aloin itsekin uskoa olevani itsevarma. Sitähän vahva itsetunto on: enemmän tai vähemmän taidokasta näyttelyä, joka hämää ihmisen itsensäkin.

Muistan, kun kahdeksannella luokalla lakkasin pelkäämästä jopa koulukiusaajiani. Kotona oli niin kauheaa (ja ne olivat ongelmia, joiden edessä olin itse voimaton), että jokin sisälläni vain napsahti. Tajusin, ettei minun koulussa tarvitse sietää sitä paskaa, kyllä kotihelvetissä oli tarpeeksi.

Kolmannelta luokalta asti minua oli piinattu ja itsetuntoani oli nujerrettu jok’ikinen koulupäivä, kunnes neljätoistavuotiaana sain tarpeekseni ja vastasin samalla mitalla. Kun luokan pojat aloittivat sen päänaukomisen, huusin kovaan ääneen kahta kauheampia pilkkanimiä päin koulun pikkupippeleiden naamaa. En pelännyt vähääkään, vaikka olin nähnyt, miten julmasti sama porukka oli muljuuttanut muita uhrejaan. Olin yksinkertaisesti niin leipääntynyt uhrin rooliin, etten jaksanut enää päivääkään. (Huom! Nykyään lapset eivät saa kunnon kotikasvatusta ja tähän päivään siirrettynä taktiikkani olisi aiheuttanut sairaalareissun. Nykylapset eivät arastele aseitakaan.)

Kiusaaminen loppui, kun pojat tajusivat, etten jättänyt ainoatakaan pilkkakirvestä palauttamatta kahta terävämpänä, ja tein sen niin kovaäänisesti, että pojat oppivat häpeämään. Ja pitämään minua hulluna. Sain aivan varmasti kahelin leiman. Vaikka pääsin kiusaajista eroon, luokan tytöt alkoivat karttelemaan minua. Ilmeisesti uhmani oli heille kauhistus.

Opin kuitenkin jotain äärimmäisen tärkeää tuona ajanjaksona. Opin, että selviän parhaiten yksin. Ei kukaan – ei yksikään lapsi tai aikuinen – yrittänyt auttaa minua, kun olin pulassa, mutta minä totta vie pystyin auttamaan itseäni! Sen jälkeen en odottanut henkistä tukea keneltäkään. En olettanut saavani sitä, enkä turvautunut sen mahdollisuuteen.

Aikuistuttuani minua rupesi ärsyttämään suunnattomasti se ihmistyyppi, joka itkee vielä nelikymppisenäkin lapsuuden traumojaan. Jumalauta! Minulla on taustalla kotiväkivaltaa, läheisten alkoholismia, seksuaalista hyväksikäyttöä, koulukiusaamista, ja kaikista traumaattisista kokemuksistani johtuen kärsin vakavasta masennuksesta, paniikkihäiriöstä, ja ajauduin nuorempana itsekin sekakäyttäjäksi. Silti minusta kasvoi vahva ja itsevarma aikuinen. Miten te kehtaatte jäädä siihen kuraan makaamaan!

Nyt olen hyväksyvämmässä iässä. Muistan omasta kokemuksesta, kuinka turvalliselta se paha olo alkoi tuntua, kun masennusta oli kestänyt tarpeeksi kauan. Vaati mielettömästi rohkeutta hylätä kuolema ja valita elämä sen jälkeen, kun oli vuosia marinoinut mieltään itsesäälin, surun, ja katkeruuden marinadissa.

Tällä kirjoituksella haluan rohkaista niitä, jotka ovat koko elämänsä olleet uhreja. Vielä on aikaa kuoriutua ulos uhrin kuoresta ja ryhtyä oman elämänsä herraksi. Suoristaa selkä, hymyillä peilikuvalleen, kieltäytyä uskomasta siihen valheeseen, jota on hokenut itselleen koko elämänsä. Siihen, ettei minusta ole mihinkään. En onnistu kuitenkaan. En jaksa. Totta kai sinä jaksat! Totta kai sinä onnistut! Et ole yhtään sen heikompi tai tyhmempi tai huonompi kuin muukaan ihmiskunta. Ainoa ero on siinä, että sinä olit uhri. Enää et sitä ole. Nyt olet aikuinen ja aikuisen kuuluu ottaa ohjat omiin käsiinsä. Ei koko elämä voi olla menneessä roikkumista. Pitää uskaltaa astua se kaikkein vaikein eli ensimmäinen askel kohti elämää.