Nykyteinit on tehty paperista. Ovat olevinaan teräviä ja kovia, mutta sulavat kuin sokeri siirapissa heti, kun kokevat epämukavuutta. Oma 15-vuotias poikani todisti sen tänä aamuna.

Joskus klo 00.00-01.00 välillä jouduin soittamaan kiinteistöhuollon päivystäjälle, koska poikani oli jäänyt jumiin makuuhuoneeseen. Ovi vain napsahti kiinni, eikä auennut enää. Klank! Poika jäi vangiksi. Hän huomasi asian vasta, kun jano yllätti ja yritti päästä keittiöön. Yritimme hyvällä ja pahalla kammeta sitä perkeleen ovea auki, mutta ei onnistunut millään. Lopulta ilmoitin pojalle, että nyt on pakko soittaa apua.

”No, etkä soita! Noloa…”, poika aloitti, mutta selitin, että nolompaa se on, jos jättää ongelman aamuksi ja talonmies saa kasvoilleen hautuneen pissan katkun, kun ovi lopulta aukeaa. Kaikkihan sen tietävät, että pissahätä yllättää aina silloin, kun ei takuulla ole vessaa lähellä tai se on varattu jonkun kuusirakkoisen superkusijan maratonpissalle.

Talonmies saapui paikalle ja pyytelin anteeksi ja pitelin pienempää koiraa (suurempi ei tuumaa vieraista mitään, pienempi suojelee kotia) aloillaan samalla, kun reipas mies ähelsi kahvan kanssa. Hänelläkin oli ongelmia saada sitä purettua, mutta lopulta poika oli vapaa ja pahin ongelma ratkaistu.

Toinen ongelma oli nukahtaa kaiken sen hässäkän jälkeen. Molemmat valvoivat omissa huoneissaan ja tuskailivat, kuinka nopeasti kello tikittääkään kohti aamua. Minä nukuin minkä pystyin, enintään kolme tuntia, ja nousin viideltä lenkittämään koiria. Pojallakin oli nukahtamisongelmia, mutta sai sentään nukkua seitsemään. Liian vähän, mutta jotain kumminkin.

Luulisi, että yökukkumisesta tykkäävä teini kestäisi yhden huonosti nukutun yön, mutta ei. Ei kestä.

Valitus ja kiukuttelu oli käsittämätöntä! Syödä ei voinut, koska väsyttää. Vaatteita ei saanut päälle, koska väsyttää. ”Koulussa menee hermot, koska väsyttää”. Kouluunlähtö myöhästyi puolella tunnilla, koska minä en suostunut ilmoittamaan koululle, että poika jää kotiin nukkumaan väsymystään pois. Siis minkä helvetin takia olisin sen tehnyt! Väsymys ei ole sairaus! Aikuiset joutuvat töihin, vaikka kuinka väsyttäisi. Koulu on nuorten työ, sinne on mentävä, vaikka kuinka väsyttäisi.

”Aina ei voi mennä mukavuus edellä. Joskus on pakko kestää se, että vituttaa ja nukuttaa ja silti on PAKKO”, minä selitän, mutta rauhallinen puhe ei auta. Tässä vaiheessa minulla on kärsivällisyys aivan finaalissa. Oma pää on kuin märkää betonia. Uniongelmat ovat olleet minulle jatkuva riesa, mutta nyt ottaa normaalia kovemmalle. Kolottaa otsan takana, silmiä painaa, pillu vuotaa verta jo kolmatta päivää ja hermot ovat kuukautistenkin takia kuin poltettua serpentiiniä. Korvia kuumottaa kuunnella valitusta ja taistella ja hoputtaa, kun toinen ei edes yritä.

Lopulta käy jotain niin harvinaista, että jossain katkeaa hermosäie. Suutun. Siis ihan todella, todella suutun. Korotan ääntä. Uhkaan lähettää pojan isälleen, koska äidin sanaa ei uskota. Uhkaan koulukodilla ja virkavallalla ja lastensuojelulla ja miljoonalla arkisemmalla, mutta sitäkin kauheammalla rangaistuksella. En vaan kertakaikkiaan jaksa enää! Lopulta voin vain kihistä pää punaisena hampaitteni välistä: ”en välitä, en jaksa, tahdon vain, että menet sinne kouluun NYT! NYT HETI!”ja sitten kyyneleet tulevat. Raivon kyyneleet. Puhtaasta pettymyksestä ja vihasta kiteytyneet raivon kyyneleet.

Nyt poika tietää, että on tosi kyseessä. Hän repii repun mukaansa ja katoaa ulko-ovesta viidessä sekunnissa. Siis oikeasti, viidessä sekunnissa… Ja minä jään seisomaan keskelle keittiön lattiaa ja pitelen päätäni epäuskoisena. Puolitoista tuntia tuo teini rääkkäsi hermojani. Puolitoista tuntia jaksoin olla kärsivällinen ja hyvä mutsi, ymmärtää ja keskustella, hakea kontaktia. Sitten saan kuudenkymmenen sekunnin hermoromahduksen ja poika on poistunut ovesta viidessä sekunnissa.

Mitä me tästä opimme? No, minäpä kerron!

Jos lapsilleen huutaa koko ajan, huutaminen menettää tehonsa. Mutta jos vanhemman totaalinen hermojen menetys tapahtuu tarpeeksi harvoin, se on ihan helvetin hyvä kasvatusmetodi. Eli suuttukaa niille lapsillenne. Mutta suuttukaa harvoin.