Kareneista ja Kultamekko-Iidasta – ja siitä, miksi ihmisiä on helppo halveksia
Keski-ikäisiä naisia on kahdenlaisia. Niitä, jotka katkeroituvat ja niitä, jotka eivät. On naisia, jotka keski-ikään tullessaan kokevat nuoremmat naiset uhkana ja on naisia, jotka alkavat tuntea nuorempia naisia kohtaan äidillistä lempeyttä.
Minusta on tullut lempeä.
Nuorempana olin taipuvainen epäilemään kaikkia ja minussa oli hitunen ilkeää mustasukkaisuutta. Ei kateutta sentään – kateus on yksi ihmisen rumimmista piirteistä – mutta olin herkkä huomaamaan naisten tyrkkyyden ja ärsyyntymään siitä. Olin oikeastaan aika ristiriitainen persoona. Olin oppinut isältäni, kuinka naisia halveksutaan, siksi koin naiset kanamaisina ja typerinä, mutta toisaalta huonot kokemukset miehistä opettivat minua halveksimaan myös vastakkaista sukupuolta, joka oli täynnä itsekkäitä ja tunteettomia omaneduntavoittelijoita. Näin jälkeenpäin ajateltuna voisi sanoa, että olin aina valmis puolustamaan omia oikeuksiani naisten oikeuksien varjolla, mutta todellisuudessa toiset naiset eivät merkinneet minulle mitään.
Tunnetko siis, että kasvatat lapsiasi naisia halveksivan miehen kanssa? Minä olen hyvä esimerkki sellaisen isän varjossa kasvaneesta tyttärestä: henkisessä poterossaan kyyhöttävä epäluuloinen ihmisvihaaja. Voin ihan rehellisesti sanoa, että eroaminen on parempi vaihtoehto, vaikka se olisikin vaikeaa. Yksikään tyttölapsi ei tarvitse sellaista miehenmallia. Suurin osa meistä jää pysyvästi rammoiksi, henkisesti rajoittuneiksi. Minäkin jäin. Ainoa ero psyykkisesti halvaantuneen ja minun välillä on siinä, että olen psykologisesti kyllin älykäs näkemään syyt ja lieventämään niiden vaikutuksia. Olen myös kyllin realistinen ymmärtääkseni, etten ikinä tule elämään tasapainoisessa parisuhteessa. En henkisten vammojeni vuoksi yksinkertaisesti pysty. Siksi tein kauan sitten päätöksen pysyä loppu elämäni sinkkuna ja heti päätöksen tehtyäni harteiltani putosi valtava taakka. Elämästäni tuli paljon huolettomampaa, enkä ole katunut päätöstäni päivääkään.
Mutta palataan siihen lempeyteen. Sellainen minusta on tosiaan tullut. Lempeä. Huomasin tämän, kun luin kipinöivää somekeskustelua Iida Vainiosta, siitä ”Kultamekko-Iidasta”. Tuli oikein fyysisesti paha olo, kun selasin läpi aikuisten ihmisten kirjoittamaa pilkkaa. Oma kommenttini taisi olla koko keskustelun ainoa Iidaa puolustava kommentti. Samalla sisälläni uinuva piikikäs feministi nosti päätään. Minkä helvetin takia koko Suomen kansa sättii joukolla teini-ikäistä tyttöä tämän pukeutumisesta, ammatillisista haaveista, ja miesvalinnasta, mutta kukaan, siis ei yksikään näistä aikuisista ihmisistä lausu moitteen sanaa Archiesta, kolmekymppisestä aikuisesta miehestä, joka puhuu Iidasta kuin arvottomasta roskasta, mutta uskottelee samaan hengenvetoon vievänsä tämän vihille? Iidaa ivataan tyhjäpääksi, mutta mikä se Archie sitten on? Henkisesti viisivuotias pikkupoika, joka leikkii rokkaria? Mutta hän saa tietenkin olla naurettava ihan rauhassa, koska on mies!
Vieläkin suututtaa, vaikka tästä on jo aikaa. Toivottavasti tuo epäsuhtainen pari pysyy eronneena. Iida ansaitsee parempaa.
Voi luoja, kuinka ihmisiä onkaan helppo halveksia. Narsistiset, pikkusieluiset, ilkeät, itsekkäät, pahantahtoiset, pinnalliset ihmiset. Ah, kuinka meitä onkaan helppo halveksia!