Tosi usein tulee mietittyä, olenko päästänyt itseni laiskistumaan. Tuntuu, että väsähdän kesken päivän ja valikoin tehtäviä mieluisuuden mukaan. Esim. minulle ei ole mikään ongelma liikkua koirien kanssa 2,5 tuntia joka päivä, koska rakastan sitä, mutta viikkosiivous tuntuu uuvuttavalta jo ajatuksena, koska inhoan sitä. Olen toiminut aiemmin laitoshuoltajana ja tykkäsin työstä, mutta kotona siivoaminen on pakkopullaa.

Nykyään en enää voisi kuvitellakaan tekeväni töitä 8h/pv. Rakastan osapäivätöiden mahdollistamia harrastuksiani, enkä harmittele edes menetettyjä tienestejä, koska pärjään ihan hyvin ja olen paljon onnellisempi, kun vapaa-aika ja työ on tasapainossa. Jaksan tehdä töitä kuutena päivänä viikossa, koska työpäivän jälkeen minulla on yhä voimia jäljellä. Ajatus siitä, että painaisin pää hiessä kahdeksan tunnin työpäiviä ja kotiin tultuani olisin niin uupunut, että hauskatkin jutut tuntuisivat väsyttäviltä, on ahdistava.

Lisäksi teen sosiaalista työtä, vaikka olen äärimmäisen epäsosiaalinen ihminen. Pidän työstäni tosi paljon, mutta henkisesti se on aika uuvuttavaa. Vai olenko vain lellinyt itseni pilalle?

Nuorempana suoritin työnteon kautta. Koin, etten ole arvokas ihmisenä, jos en anna kaikkeani työpaikalla. Häpesin valtavasti niitä aikoja, kun jouduin työttömäksi, vaikka työttömyyttä ei kauan kestänytkään. Sain jokaisen työpaikan, jota hain, ja aivan varmasti se johtui siitä, että minusta huokui tarmo ja halu työskennellä, repiä viimeisetkin energianrippeet vaikka perskarvoista vain luopuakseni kaikesta muiden hyväksi. Työpaikan, kunnian, ja hyvän työntekijän maineen vuoksi.

Sitten tajusin, että minulle maksetaan paskaa palkkaa, eikä palkka nouse, vaikka raadan niska limassa. Työnantaja arvostaa minua vain, koska en ole koskaan sairaana ja olen suorastaan häiriintyneellä tavalla tunnollinen. Oikeasti minulla ei ihmisenä ole hänelle muuta arvoa. Vähitellen suhtautumiseni työntekoon muuttui. Voisi sanoa, että koko elämänkatsomukseni muuttui. Päästin irti siitä 70-80 -luvulla omaksutusta ”työ on ihmisen kruunu” -ajattelusta, ja aloin enemmänkin nähdä sen ovelana manipulaationa, orjuutuskeinona, jolla ihmiset houkutellaan tuhlaamaan parhaat vuotensa epäkiitollisessa työssä.

Kyllä minä edelleen olen tunnollinen. Enkä sairasta juuri koskaan. Olen juuri sellainen ihminen, joka menisi töihin vaikka pää kainalossa, jos se enää nykypäivänä olisi sallittua. Mutta ajatteluni on ehdottomasti muuttunut. En enää tee töitä päteäkseni muiden silmissä tai saadakseni arvostusta. Nykyään teen töitä puhtaasti tilipussin takia – ja siksi, että tykkään siitä. Tulisin hulluksi, jos minulla ei olisi jotain paikkaa, johon mennä tekemään jotain hyödyllistä. Jokainen ihminen tarvitsee toimen, jossa on järkeä. Ja nyt minulla on työ, josta saan kiitosta joka päivä. Näen, että teoillani on oikeasti merkitystä.

Mutta vähän tässä pelottaa, että päästän itseni liian helpolla. Mitäs jos kymmenen vuoden päästä olen nikamaton ja veltto, koska en anna kenenkään pakottaa selkääni suoraan? Onko minussa tarpeeksi naista pysymään toimeliaana senkin jälkeen, kun kotona ei ole ketään muuta kuin minä?